On yksi asia, jota en ymmärrä tuossa irtisanomiskeskustelussa. En sitten millään. Toki se johtuu menneisyydestäni ja omituisesta luonteestani, mutta silti…
Mutta ensin jutun juoni: AY-väki haluaa pitää kynsin hampain kiinni työntekijän vahvasta irtisanomissuojasta myös pikkufirmoissa. Vetoaa työntekijöiden tasa-arvoiseen kohteluun kaikissa yrityksissä ja jopa perustuslakiin.
Toisella puolen pienyrittäjät haluaisivat Sipilän avulla päästä tuottamattomiksi kokemistaan vetelyksistä helpommin eroon. Tai ehkä vain siksi, että henkilökemiat eivät toimi lainkaan ja työpäivät kuluvat toinen toistaan mulkoillessa. Tee siinä sitten tulosta.
Kaikki selvää tähän saakka. Mutta sitten se outo juttu. Se, jota en lainkaan ymmärrä: Hinku pysyä paskaduunissa vaikka väkisin, jos työehtosopimus tai laki tekee sen mahdolliseksi. Mikä tahansa työ nimittäin muuttuu paskaduuniksi, jos huomaa, ettei ihmisenä ja työntekijänä arvosteta lainkaan tai peräti inhotaan. Mihin siinä tarvitaan niin vahvaa lainsuojaa, että pysyy kuin tatti? Ettäkö kärsimyksensä voisi maksimoida?
Palkka? Älkää viitsikö. Elämä ja mielenterveys ovat palkkaa tärkeämpiä. Ja ottakaa samalla huomioon, että alle kymmenen hengen puulaaki on kuin samankokoinen vene. Jos yksi keikuttaa, kaikki ovat vaarassa hukkua. Sitä soudetaan (usein ikävä kyllä) veneen omistajan ehdoilla. Siihen on tyytyminen, jos siihen veneeseen on työntynyt. Yleensä ihminen valitsee veneensä itse.
Niin tärkeäkö vielä nykyisen sosiaaliturvan aikana on muka palkkapussi, että sen eteen on valmis työpaikallaan kärsimään ylenkatsetta ja sortoa? Sillä sellaiseksihan se menee, jos sukset ovat pikkufirmassa työnantajan kanssa niin ristissä, että tämä haluaa vain päästä eroon – ja sellaisen halun kyllä vaistoaa kuka tahansa täysipäinen.
Ei sillä ole väliä kumman syy tilanne on, jos sellainen kerran JO ON päällä eikä ratkaisua ole löydettävissä. Ratkaisu ei silloin ole työlainsäädännössä eikä työehtosopimuksissa. Ratkaisu on pistää kantapäät vastakkain. Miksi pitkittää kummankaan kärsimystä vain siksi, että siihen on oikeus? Eikö sitä vain halua haistattaa paskat ja jatkaa elämäänsä? Pistää ovi takanaan kiinni ja päättää, että tuohon luukkuun päin en koskaan edes kuse?
Kuka helvetissä haluaa aamusta toiseen mennä notkumaan työpaikalle, jossa ilmassa leijuu työnantajan - ja ehkä jopa työkavereiden - ääneen lausumaton toive: lähde vetään? Tarkoitan siis tätä irtisanomissuojastaan kiinni pitävää työntekijää, joka hakee jopa liittonsa avukseen, että saisi jatkaa kärsimystään – ihan vain siksi, koska hänellä on siihen oikeus.
Vaikka sellaiseen olisi itsensä paavin antama valtakirja ja lisäksi perustuslain suoja, niin mitä sitten? Esimerkiksi meillä jokaisella on oikeus laittaa aamulla jääpuikko takamukseemme, mutta aika harva laittaa. Väkisin pidetty työpaikka on tuplapuikko: silloin sellainen on sekä työntekijällä, että työantajalla.
Ja tästä nyt sitten koko valtakunta kiistelee… Olette te kyllä omituisia… Missä itsekunnioitus, missä ylpeys?
Eikö AY-väen kannattaisi päinvastoin neuvoa jäsenistöään, että lähtekää suksimaan pikkufirmoista heti, kun huomaatte työnantajan kyräilevän tekemisiänne vainoharhaisena. Että työntekijällä on jopa moraalinen velvollisuus tipauttaa hanskat niille sijoilleen ja haistattaa paskat riistäjää leikkivälle, vittuilevalle yrittäjäpellelle samalla sekunnilla, kun huomaa, ettei tämä arvosta hänen työpanostaan tai häntä ihmisenä. Ja silloin ei puhuta saamatta jääneistä rahoista, jos oikeasti on arvot ja selkäranka paikallaan.
Ihmettelen lisää ja pohdin tilannetta omalle kohdalleni:
Millaista olisi aamulla lähteä työpaikalle, jossa minusta haluttaisiin mahdollisimman pikaisesti eroon? Jossa lukisin firman omistajan naamasta, että sieltä se mulkku ja tyhjänpantti taas tulee. Hakisinko oikeuksiani ja jäisin kärvistelemään? En taatusti. En ikinä. Odottaisinko, että tekee virheen ja erottaa pikaistuksissaan minut, että voisin vaatia oikeudessa korvauksia? En sitäkään. Vaikka olenkin kiero ja lähes moraaliton, en sentään NIIN kiero ja moraaliton.
Mieluummin vaikka kerjäisin sapuskani kuin suostuisin minuuttia kauempaa moiseen kohteluun. Mutta kuten sanoin, luonteeni onkin hieman viksahtanut. Kun aikoinani olin eri firmoilla töissä, ihan vähiten kaipasin irtisanomissuojaa. Nyt, kun olen yrittäjä, olen varautunut siihen, että jos ihan pelleilyksi menee, otan itse lopputilin.
Jussi Juhani