Kop kop!
– Huhuu! Täällä Antti Rinne demareista. Avatkaa, tulin pelastamaan sielunne ja taloutenne.
– Ensinnäkään me ei olla kotona, ja toisekseen meillä ei oo varaa maksaa enää yhtään enempää. Please! Menkää pois, rukoilee yrittäjä postiluukusta.
Jotenkin noin se varmaan monessa rapussa menee, kun demarit keksivät piristää vaalikampanjaansa jalkautumalla ihmisten ovien taakse.
Demarien hurja joukko kierteli Antti Rinteen johdolla Porvoossa koputtelemassa ihmisten ovia kertoakseen, että… Niin mitä sanottavaa heillä mahtoi olla?
Hieman tulee mieleen Jehovan todistajat, jotka ilmestyvät pyytämättä kynnyksellesi. Kertovat posket hehkuen paratiisista, missä ihmiset, tiikerit, lampaat, ketut, siipikarja ja ampiaiset makoilevat ystävinä niityllä vierekkäin. Pahuus on poissa. Kaiken yllä lepää auvo ja onnellisuus.
Tosin helvetin puolelta kantautuva voihkinta hieman häiritsee. Tai siis ei. Siellä paha vain saa ansaitun palkkansa: jotain nyljetään elävältä. Jo kuudennen kerran tänään. Samaa tyyppiä. Se on sille oikein. Ketkupervolle.
Siitähän ovelta ovelle vaeltavat demarisaarnaajat halunnevat sinulle kertoa: Demariparatiisista, jossa rikkaat ketkut nyljetään aina uudelleen ja uudelleen – että hyvät saisivat makoilla. Eikä ilman uskoa Oikeaan Asiaan kukaan ole riittävän hyvä. Antti Rinne on jeesusdemari ja muu seurue hänen opetuslapsiaan. On vaalit tulossa. Evankeliumin julistamien on alkanut. Oletko valmis?
Jos, niin lasket heidät sisälle, murratte yhdessä leipää (jos on), laulatte yhteisen virren – ja se on siinä. Olet pelastunut. Koko maa on. Toki ehdokkaan numero on viisainta muistaa äänestyskoppiin saakka.
Siis mitä pelleilyä tämä taas on!?
Demarit kopsasivat Ruotsista uuden ja muka tehokkaan tavan kalastaa ääniä. He työntyvät ihmisten asuntoihin tuputtamaan ideologiaansa.
Vastenmielistä.
Asia, mitä vähiten kaipaan kynnysmatolleni, on Antti Rinne. Mies menneisyydestä. Kaukaa historian hämäristä, jolloin eka kerran keksittiin, että toisen oma on myös oma oma. Se vain täytyy kaivaa pois sen toisen taskusta. Samoihin aikoihin keksittiin Stasi. Se oli demarinuorison suosikkijärjestö ulkomailla. Halosenkin.
Ajatus demarijoukosta ovellani vaivaa. En saa nukutuksi.
Lopulta olen kauhuissani. Valvon ja tuijotan ovea. Säpsähdän jokaista rappukäytävän kolahdusta. Alkavaa anttirinnefobiaa nääs. Yritän kehittää keinon, jolla selviän demarien koputuksesta.
Nousen ja laitan käteisvarani likapyykkikoriin. Sieltä eivät huomaa. Täytyy myös pukeutua köyhästi ja piilottaa verokortti. Se paljastaisi, että maksan tuloistani veroja vasta vaivaiset 49 prosenttia. Ei riitä alkuunkaan. He haluavat lisää. Harjoittelen nöyrää ilmettä peilin edessä. Opettelen artikuloimaan uskottavasti: ” Teillä on väärä osoite. Hän on muuttanut. Vei rahansa mennessään. ”
Jussi Juhani
