Kirjassaan Vanki nimeltä Papillon, Henry Charriêre kertoo tositarinan nuoresta miehestä, joka sai elinkautisen vankeustuomion. Mies oli aivan varma, ettei pääse koskaan vapaaksi. Niinpä hän tatuoi kasvonsa kauttaaltaan mustaksi naamioksi. Vankilassa sillä ei ollut väliä – eikä millään.
Yllättäen hänet armahdettiin. Niillä kasvoilla ei enää voinut palata sivistyksen pariin. Hän jäi elämään viidakkoon vankilan liepeille. Oli pakko. Tatuoitu naamari olisi ollut liikaa sen ajan normikansalaisille. Hän oli tehnyt korvaamattoman vahingon itsellensä silkkaa ajattelemattomuuttaan ja typeryyttään.
Tuo tarina tulee mieleen, kun näen täyteen tatuoituja nuoria ihmisiä. Ja heitä riittää nykyisin.
Eräänä päivänä trendityperyyden lumous haihtuu – ja siinä sitä ollaan: ryppyinen nahka täynnä säälittävän vanhanaikaisia töherryksiä ja kuviteltu katu-uskottavuus tasan nolla. Jokainen uusi sukupolvi inhoaa edellisen polven muotivillityksiä. Niinpä kaikki haluavat lopulta niistä eroon, myös tatuoidut kuvistaan. Jeesus-sandaalit ja olkatoppaukset on helppo heittää roskiin, tatuointeja ei. Kaksikymmentä vuotta vielä ja nykytatuoinnit näyttävät naurettavilta. Ovat kuin iholle taltioitu takatukka.
Minun nuoruudessani tatuoinnit olivat vankilalintujen ja juoppojen merimiesten tunnusmerkkejä. Kunnon kansalaiset kavahtivat, kun näkivät tatuoidun ihon. Naiset puristivat käsilaukkuaan tiukemmin ja vaihtoivat kadun toiselle puolen. Miehet varautuivat kohtamaan riidanhaastajan. Tatuoituja pelättiin ja inhottiin, koska he eivät piitanneet yhteiskunnan normeista. He olivat omalla tavallaan vapaita kulkijoita – tosin lyhytikäisiä ja onnettomia.
Juuri tuosta syystä tatuoinneista tuli tämän sukupolven muotia: He ihailevat vapautta, mutta joutuvat tyytymään sen surkeisiin symboleihin. Nössöpolven edustajat haluavat esittää tatuoinneillaan sovinnaissäännöistä irtautunutta puolianarkistia. Mutta eivät oikeasti ole sellaisia, sillä vapaus ei ole kännykkäpeli. He kaipaavat katu-uskottavuutta, mutta heillä ei ole sitä luonnostaan. Ylihuolehtivien äitien, päiväkotitätien, peltipoliisien ja koulukuraattorien kasvattamilla polkupyöräkypäräihmisillä ei vain ole.
Niinpä pehmosukupolvi alkoi feikata kovista. He matkivat linnakundien ja mistään piittaamattomien katuhamppien puhetyyliä, asennetta ja tatuointikulttuuria. Sanoittavat ja soittavat muka uhmakasta gansta rapia, vaikka eivät koskaan ole eläneet kadulla, puhumattakaan vankiloista. Siloposkisen suomalaispojan gansta rap on yhtä aito kuin keltaiset keinonahkabootsit.
Rokkareista se alkoi, levisi TV-juontajiin – ja nyt jo kiltit pissistytöt haluavat töhriä kuulaan ihonsa piloille.
Surullista. He katuvat sitä vielä. Parin vuosikymmenen kuluttua ihonsiirtoon erikoistuneet klinikat ovat ylityöllistettyjä – muuten tatuointeja ei oikeasti saa kunnolla poistettuja. Eikä edes ihonsiirrollakaan, jos on paljon. Siitä jää liian paljastavat ja rumat arvet.
Mitäkö minä, vanha pieru, muka ymmärrän tatuointikulttuurista? Jotain.
Minullakin on vanhanaikaisia paskakuvia ympäri kehoani. Kaikkialla. En ole niistä ylpeä. Tein ne silloin kun ne eivät olleet lainkaan muotia, kymmeniä vuosia sitten. Aikana, jolloin oikeasti oli kaduilla eläviä tyyppejä. Elin siellä hetken itsekin. Eivät he olleet kovia, kaduilla eläjät, kyydistä tippuneita vain. Säännöistä piittaamattomia toki, mutta olosuhteiden pakosta. He tatuoivat itsensä vankilareissuillaan. Eivät muodin vuoksi, vaan pitääkseen tuskan loitolla.
Polkupyöräkypäriä ei ollut.
Otattaisin kuvat pois, jos se olisi mahdollista. Sitä kokeiltiin sairaalassa, mutta urakka olisi ollut niin valtava ja kivulias, että luovuin. Lyhythihaisten paitojen käyttämistä kartan. En halua enää yhdenkään mukavan mummon vaihtavan kadun puolta vuokseni. Olen vain kiltti setä, jonka hukattu nuoruus on typerästi töherretty ihoon.
Jussi Juhani
PS. Jos katsotte tarkasti profiilikuvaani, huomaatte ranteessa ihonsiirteen. Se ei onnistu koskaan kovin hyvin. Että kannattaako?
[supsystic-social-sharing id='1']
