Olen uskonnoton. Se tarkoittaa, etten usko yhdenkään uskonnon ydinoppeihin ja dogmeihin. Wikipedian mukaan: ”Dogmin hylkäämisestä seuraa käytännössä uskonnon omakohtainen hylkääminen tai henkilökohtaiseen epäilyksen tilaan joutuminen.”
Wikipedia on osin väärässä. Dogmi on hylätty, mutta en ole joutunut minkäänlaiseen epäilyksen tilaan. Päinvastoin. Dogmaattisten uskontojen hylkääminen hölynpölynä on puhdistanut aivoni niihin lapsuudessa ängetystä jätteestä ja kuonasta. Olen siltä osin vapaa. Suurin osa ihmisistä ei ole.
Eräs ystäväni sanoo olevansa ateisti Jumalan armosta. Paradoksi, joka avautuu harvoille. Olen hieman samaa, tosin en edes ateisti. Ateismi tarkoittaisi aktiivista Jumalan kieltämistä, johon en vaivaudu. En viitsi vakuutella menninkäisten olemattomuutta, ne pysyvät sellaisina ilman minuakin.
Uskontojen pitäminen hölynpölynä ja ihmiskunnalle enimmäkseen vahingollisina ei tarkoita hengellisen ulottuvuuden kieltämistä. Ulottuvuus ei vain sisällä kuviteltuja ja opetettuja jumalhahmoja, enkeleitä tai piruja. Se sisältää tietämättömyyden. Tietämättömyys todellisuuden syvimmästä perusluonteesta on hengellisyyteni ydin. Ja olen sataprosenttisen varma, ettei ihmiskunnasta löydy ainuttakaan yksilöä, joka olisi sen suhteen yhtään minua viisaampi. Paavi tietää olevaisen perustasta yhtä vähän kuin minäkin: ei mitään.
Siitäkin olen varma, etten tule koskaan törmäämään islamin tai kristinuskon esittämiin isäjumalhahmoihin, enkeleihin, profeettoihin, jumalanpoikiin, taivaisiin tai helvetteihin siinä muodossa kuin ne sen esittävät. Hallusinaatiot ovat asia erikseen. Jos menetän mielenterveyteni ja joudun harhojen valtaan, uskon ne varmaan todeksi. Niin monet tekevät. Esittelevät harhojaan tosiasioina.
En ole tullut uskonnottomaksi muodin vuoksi, vaan nimenomaan uskontojen itsensä vuoksi. Olen tutkinut niitä antaumuksella viimeiset kolmekymmentä vuotta. Olen tehnyt niin löytääkseni rauhan. Tai tarkemmin: Poistaakseni levottomuutta lietsovan valheen mielestäni. Aloitin lähes uskovaisena ja päädyin uskonnottomaksi. Olen vakuuttunut, että niin käy lähes jokaiselle pelottomalle ja vilpittömälle etsijälle. Yksi ainoa kysymys ratkaisee: Mikä on oikeasti totta? Ja opetus on tämä: Se minkä haluaisin olevan totta, ei yleensä ole.
Jos pitäisi määritellä elämänkatsomukseni (jota en halua tehdä) niin kai se olisi lähinnä panpsykismi (KVG). Lienee johdettu panteismista, jonka ydin on: Mitään muuta kuin jumala ei ole. Siispä se sama, joka synnyttää palavan, mutta harhaisen uskon, saa parhaassa tapauksessa aikaan myös uskonnottomuuden. Menikö vaikeaksi? Se on.
Allekirjoitan myös Bertrand Russellin sanomaksi väitetyn: Sitä en tiedä loiko Jumala ihmisen, mutta sen tiedän aivan varmasti, että ihminen loi Jumalan.
Se minun uskomisistani. Varmaan yhtä kiinnostavaa kuin tieto varsieväkalan hermorakenteesta.
Mutta miksi en eroa kirkosta, vaikka olen uskonnoton ja kirkko ryöstää minulta vuosittain tuhansia euroja veroina?
Kauneuden vuoksi. Kohottavien rituaalien vuoksi. Lempeiden sanojen vuoksi. Hyvään pyrkimisen vuoksi.
Sellaista ei ole koskaan liikaa tässä kolkossa maailmassa. Nykykirkko edustaa noita kaikkia – kuitenkin. Koska korvaavaa ei ole luvassa, haluan säilyttää ne.
Aivan sama mitä menninkäistarustoa ja vääristeltyä historiaa kirkko Raamattua siteeratessaan opettaa, se tekee sen nykyisin sittenkin aika lempeästi. Naiiviudessaankin lähes rakastavasti. Tykkään sellaisesta. Olen kuullut kovaa puhetta, petosta ja julmuutta elämäni aikana liian paljon. Vastapainoksi kaipaan rauhaa ja lempeyttä. Monet uuden ajan papit ovat sellaisen ammattilaisia. Kunnioitan heitä, vaikka piispan puheita en aina jaksa.
Muistan kun pidin kehitysvammaista lapsenlastani sylissäni hänen kastetilaisuudessaan. Kastajana toimineesta nuoresta naispapista huokui niin suuri lämpö ja empatia, että se nosti vedet silmiin. Samoin kävi, kun samainen lapsi seisoi omassa rippijuhlassaan. Kun äitini kuoli, paikalla oli jälleen naispappi: lämmin, varma, rento, huolehtiva ja osanottava. Sellaisia he enimmäkseen ovat.
Naispappeus on siunaus. He ovat työntäneet syrjään ylimieliset ja ankarat pappipaskiaiset, joita ennen oli jokaisessa kyläkirkossa. Alan olla sitä mieltä, että mies ei sovi papiksi. Testosteroni tekee meistä liian kiivaita ja tuomitsevia – paitsi homot. Heissä on hyvin usein samaa lempeyttä kuin naisissa. Siispä toivon, että kirkolliskokous päättäisi vihkiä papeiksi ainoastaan naisia ja homoja.
Jussi Juhani
[supsystic-social-sharing id='1']
