Ne tyypit oranssinvärisissä kauhtanoissaan heräävät aikaisin aamulla meditoimaan. Heillä on tavoite: Oppia elämään juuri kuluvassa nyt-hetkessä tyytyväistä ja universaalin rakkauden täyteistä elämää. He tavoittelevat valaistumista. Mikäpä siinä. Jokaisella on lupa tuhlata elämänsä juuri niin kuin haluaa.

Buddhalaiset ovat sinnikkäästi pyrkineet valaistumaan jo 2500 vuotta. Turhaan. Yksikään ei ole Buddhan jälkeen tunnustanut onnistuneensa. Mutta mitäpä tuosta. Pääasia, että polkua kuljetaan. Muuten polku umpeutuu ja joku pelle tallaa viereen uuden. Yhtä tyhjänpäiväisen.

Itämaisen valaistumistemppuilun light-versiot saapuivat jokunen vuosi sitten myös Suomeen. Ne kukoistavat täällä erilaisten gurujen vetäminä. On hathajoogaa, astangajogaa, flowjoogaa, lempeää aamujoogaa, kundaliinijoogaa, sahaja-joogaa… ja sata muuta.

Lisäksi on samaan päämäärään, nyt-hetken oivaltamiseen ja mielenrauhaan, tähtääviä muita hullutuksia: transsendenttinen mietiskely, hiljaisuuden retriitit, zen, mindfulness… ja sata muuta.

Traditio kertoo, ettei mikään noista tuota tulosta, ellei löydä aitoa gurua. Vain gurun opastuksella voi saavuttaa niin arvokkaita mielentiloja, että lopulta sulaa universaaliin rakkauteen.

Minulla ei enää vuosiin ole ollut taipumusta vähätellä itseäni, joten enpä tee sitä nytkään:

Etsikää te muut guruanne vaikka loppuelämänne, minä löysin itselleni sellaisen jo ajat sitten.  Hänen ansioistaan olen valaistuneempi kuin ennen ensikohtaamistamme.

Yksi gurun ominaisuuksista on vaikuttavuus. Jo hänen läsnäolonsa täytyy säteillä jotain arjen ylittävää. Minun guruni täyttää tuon ehdon. Minne hän tuleekin, hän saa kaikkien huomion, sitten hienoisen ihmettelyn ja lopulta ihmisten kiintymyksen. Hänen vilpitön, avoin ja teeskentelemätön olemuksensa saa sen aikaiseksi.

Hänen opetuksensa on esimerkin voimalla opettamista. Istunnot kulkevat suurin piirtein niin, että guru tekee jotakin ja minä seuraan kunnioituksella vierestä. Hänen seuransa on viihdyttävintä ja lempeintä mitä voin kuvitella.

Hän elää tässä hetkessä. Aina. Hänen huomionsa keskittyy täysin juuri siihen asiaan, mikä kulloinkin on menneillään. Ja hän tekee enimmäkseen vain asioita, joista nauttii. Vastenmielisistä hän osaa kieltäytyä oikopäätä.

Hänen hymynsä sulattaa paatuneimmankin sydämen – ja minä tiedän paljon paatuneista sydämistä. Se hymy!  Se on viattomin ja aseistariisuvin, joka ihmisen kasvoille voi levitä – ja se näkyy usein.

Harvoin hän opettaa hetkessä elämisen ihmeellistä taitoaan sanallisesti, mutta jos tekee sen, opetus on lyhytsanaisuudessaan vaikuttavaa. Kerron esimerkin:

Sain kunnian vierailla hänen kanssaan eräässä Euroopan suurkaupungissa. Perillä kysyin gurulta, osoittaen kädelläni ympärille levittäytyvää kaunista kaupunkia: ”Missä me nyt ollaan?” Guru osoitti jalkojemme juureen: ”Tässä”, hän sanoi.

Se oli täydellinen vastaus. Zen-koanin ratkaisu. Siinähän me juuri olimme, emme missään muualla. Hämmästyin vastauksen selkeyttä ja oivaltavaa viisautta.

Kerran, mietiskellessämme pienen lammen rannalla, rohkenin pyytää häntä veneeseen, jota olin jo työntämässä vesille: ”Mennäänkö tuonne, rannalle?”, viitoin vastarantaa kohti. Hän katsoi minua kuin pölvästiä: ”Miksi? Mehän olemme jo rannalla. Täällä.”

Minun tuloni ei koskaan keskeytä mitään, mitä hän on parasta aikaa tekemässä – paitsi halauksen ajaksi. Sitten hän jatkaa keskittyneesti puuhaansa. Mutta se halaus! Se on erityinen. Niin vilpitöntä lämpöä ja rakkautta en ole kenenkään toisen halauksessa aistinut.

Itse asiassa vasta guru kykeni opettamaan minulle mitä rakkaus on: Se ei ole rakastetuksi tulemisen toivomista, vaan kykyä ITSE rakastaa – välittämättä saako vastakaikua vai ei.

Tapaan gurun aika usein. Hän on pojanpoikani Miika. Kehitysvammainen. Down-ihminen.

Jussi Juhani

Guru ja oppilas.