Itsemurhia tehdään massamme vuosittain vajaa tuhat. Vuonna 2015 niitä tilastoitiin 731. Kaikkia ei tilastoida itsemurhiksi, vaikka ne olisivatkin, joten aivan tarkkaa lukua ei ole kenenkään tiedossa. Todellisuudessa luku on huomattavasti suurempi. Liikenteessä tapahtuu tahallisia törmäyksiä, joku ottaa lääkettä yliannoksen, joku huumetta, joku kävelee jyrkänteelle tai radalle, joku hukkuu…
Ja ainakin yksi kärsivä lähimmäinen pääsi viime vuonna Sveitsiin tekemään avustetun itsemurhan. En tiedä näkyykö tilastoissa. Sain kunnian avustaa häntä taloudellisesti viimeisen matkansa toteuttamisessa. Kerroin siitä eräässä blogissani.
Muuten…
Miehet tekevät kolme – neljä kertaa enemmän itsemurhia kuin naiset. Tietenkin. Aina kun kurjuus tässä maassa maksimoidaan, miehet ovat yliedustettuina. Sellaista se on, epätasa-arvo.
* * *
Media kohisee juuri nyt itsemurhista, koska sellaista joko yritettiin tai yritystä feikattiin keskellä Helsinkiä. Mies kiipesi puuhun, laittoi köyden kaulaansa – ja tuli elossa alas muiden avustamana. Joidenkin katsojien huhuttiin kannustaneen häntä toteuttamaan aikomuksensa.
Jos niin tapahtui, niin sellainen kuulostaa kyllä aika raukkamaiselta. Vaikka teko olisikin ollut vain epätoivoinen performanssi, niin siltikin. Ei kenenkään kuolemaa pidä toivoa tai sellaiseen kehottaa edes hirtehishuumoriksi naamioituna. Jotakin rajaa.
Ja jos niin tekee vakavissaan, kyse on jo jostakin sen tason häiriöstä, ettei siihen kauhistelevat blogitekstit tai median paheksuminen enää tehoa. Kyllä silloin kehottajan aamumuroihin pitäisi jo sekoittaa vähintään rauhoittavia…
Tarina päättyi kuitenkin onnellisesti: Kukaan ei kuollut eikä edes vahingoittunut – paitsi tietenkin ne, joiden mieli on valmiiksi liian altis reagoimaan maailman pahuuteen. He saivat sieluunsa vamman sekoilijoiden some-teksteistä. Niin aina.
Tarkistin muuten muutamia pahimpia niistä teksteistä. Ovat uskoakseni feikkiprofiilien tekemiä. Joten todellisista kirjoittajista ei ole tietoa, eikä heidän motiiveistaan. Jos henkilöllisyys selviäsi, saattaisi löytyä outoja kytköksiä.
* * *
(Huom! Tästä eteenpäin tekstini ei liity millään tavoin edellä mainittuun surulliseen tapahtumaan. Onpahan vain itsemurhaan liittyvää henkilökohtaista pohdiskelua.)
Albert Camus’n kerrotaan sanoneen: Itsemurha on ainoa todellinen filosofinen ongelma. Olen hieman samaa mieltä. Se sekä on järkyttävä, että ei ole. Nuoren ihmisen yllättävä itsemurha on sitä aina, mutta esimerkiksi pitkään kärsineen ihmisen ei juurikaan.
Muistan kuinka lapsuudessani konkurssin tehnyt maansiirtoyrittäjä räjäytti itsenä puiden oksille kylän hautausmaan laidalla. Hiivimme katsomaan paikkaa ja olimme kauhistuneita. Niin kai siihen kuuluu suhtautua. Nuorena. Kun ikää tulee, se ei enää kauhistuta edes omakohtaisena ajatuksena.
Olen nykyään sitä mieltä, että jos mitään muuta oikeutta ei ihmiselle jätetä, niin ainakin oikeus päättää itse elämänsä hänelle on jätettävä. Jos henkinen tai fyysinen kipu muuttuu sietämättömäksi eikä parannuskeinoa ole, niin kuolema on suuri armahtaja. Tai jos ajautuu elämässään nurkkaan, josta ei oikeasti enää ole poispääsyä, ja nurkassa oleminen ei olisi ihmisarvoista elämää, niin hyväksyn ratkaisuksi itsemurhan. Myös omalle kohdalleni.
Muutama vuosi sitten sain vakavan sairauskohtauksen. Tiesin, että jos se uusii rajumpana, elämäni on käytännössä eletty, vaikka jäisin henkiin. En haluaisi jatkaa sitä ehdoilla, jotka minulle todennäköisesti jäisivät. Niinpä valmistelin keinon, jolla voisin päättää päiväni, jos niin kävisi – ja jos niin haluaisin. Se tuntui helpottavalta. Ovi oli tiedossa. Ei pakoa varten, vaan odottamassa rohkeaa askelta kohti olemattomuuden lumoavaa kirkkautta. Mutta vain, jos tarve vaatisi. Toistaiseksi tarvetta ei ole ilmennyt.
Elämä on lahja. Joskus, joidenkin onnettomien kohdalla, se muuttuu hirvittäväksi painajaiseksi, joka jatkuu ja jatkuu… lähimmäisten ja lääkäreiden ponnisteluista huolimatta. Yhteiskunnan pitäisi valmistella ovi, josta kärsivä voi halutessaan astua vapauteen. Eutanasia on sellainen. Kannatan sitä lämpimästi.
Jussi Juhani