Tasa-arvokeskustelu Suomessa on jo vuosia ollut etuoikeutetun kansanosan höpinää omista kuvitelluista vaikeuksistaan. He vain haluaisivat vielä enemmän itselleen ja lemmikeilleen ja ”vastapuolelle” nöyremmän ilmeen ja kunnioituksesta kyyryn selän.

Tarkoitan horinaa sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja osin myös ruskeat-tytöt –tyyppistä jeesustelua mikroaggressioista ja muista trendikäistä uhriutumiskulteista.

Aina, kun joku Sanna Marinin ulkonäöllä, älyllä, terveydellä ja koulutustaustalla varustettu julkisuutta hinkuva epatto – minkä värinen tahansa –, vaikertaa sukupuolestaan tai ihonväristään johtuvia ”vaikeuksiaan”, ainoa ajatus, joka minulle syntyy, menee kirjaimiksi litteroituna jotenkin näin: haistakaa paska.

Jos olisin tarmokkaampi ja vittumaisempi, ottaisin valittajaan yhteyttä ja tarjoaisin kustannuksellani ilmaisen tutustumiskierroksen paikkoihin, joista itselläni on kokemusta.

Kävisimme vaikkapa parissa yömajassa ja vankilassa.  Lopuksi poikkeaisimme varsinaisena extreme-elämyksenä esimerkiksi syntymäkuntani Rautavaaran yksinäisten miesten yhteisessä juoppokämpässä.

Sen jälkeen kysyisin valittajalta, tuliko ääneen edes pikkuisen sordiinoa. Avautuiko silmä todellisille tasa-arvo-ongelmille, vai vieläkö Geisha-patukan nimi jurppii?

Kun se nimittäin menee tässä maassa niin, että tasa-arvo-ongelmien linjajako ei ole enää vuosikymmeniin kulkenut miesten ja naisten välillä, eikä edes ns. rodullistettujen (mikä surkea sanaväännös) ja valtaväestön välillä.

Se menee kauniiden ja rumien, älykkäiden ja tyhmien, syntymäterveiden ja –sairaiden, pitkien ja lyhyiden, hoikkien ja läskien, eli geenilotossa voittaneiden tai hävinneiden välillä.

Se, epäonni syntymässä, on todellinen tasa-arvo-ongelmien äiti. Sillä ei enää aikoihin ole ollut tekemistä sukupuolen, eikä juuri ihonvärinkään kanssa. Huono tsägä geeniarvonnassa voi kohdata miestä, naista, sukupuoletonta, valkoista, mustaa tai jopa keltaista (mikäli sellainenkin sattuisi syntymään).

Se ei vain kiinnosta tippakaan niitä, joita kuunneltaisiin. Heitä, joilla olisi tilaisuus ja valtaa siitä puhua. Ei tietenkään. He eivät narsismiltaan edes tunnista asiaa.

He itse ovat geenilottovoittajia ja niinpä he pureutuvat voittajien ongelmiin. Vaikkapa siihen, että jokin ikioman kateusparanoian loihtima lasikatto muka estää kiipeämästä parinsadantuhannen euron vuosituloista vielä suurempiin. Tai, että joku liimaa haistellut onneton kutsui metrossa neekeriksi, vaikka oli kännykkä ja merkkivaatteet.

Yle teki pikku tutkimuksen, jonka tuloksen olisin voinut ilmoittaa heille etukäteen jo neljäkymmentä vuotta sitten. He pistivät työnantajille läjän prikulleen samanlaisia työhakemuksia, mutta kahdella eri kasvokuvalla. Toisessa hakijalla oli kauniit kasvot, toisessa vähemmän kauniit.

Onko jollekulle oikeasti yllätys, että kauniimmilla kasvoilla varustettu hakemus tuotti puolta paremman tuloksen? Työnantajat siis halusivat töihin mieluummin kauniin kuin ruman naisen. Prikulleen sama koskee miehiä. Pitkät ja komeat hakijat vievät pääsääntöisesti johtajatason paikat, lyhyille punkeroille jää firman ainoat haalarit.

Niin maailma toimii. Ikävä kyllä. Ihmeellisintä on, ettei sitä muka nähdä. Tasa-arvoa ei ole, ja se on helvetin julmaa.

Asiaa on tutkittu varmaan miljoona kertaa ja saatu tulos on aina sama. Siis se, jonka itse oivalsin jo katuhamppiaikoinani: Maailma on kauniiden, terveiden ja älyltään riittävien juhlapaikka. Tyhmät, rumat, rammat ja vaivaiset saavat sen pöydiltä vain muruja - ja jos oikein vitun hyvin käy, ripauksen sääliä.

Ja tuota ripausta kutsutaan sitten juhlavasti tasa-arvoksi, joka muka on tässä maassa enimmäkseen jo toteutunut. Paitsi siis nais- ja mulattikysymyksissä – joissa se nimenomaan jo on toteutunut, kun noissa muissa ei ole päässyt kunnolla edes alkuun.

Esimerkiksi Kokoomus puhuu mahdollisuuksien tasa-arvosta.

Voisiko joku pukupelle nousta tarkentamaan tuota puolueen neropattipläjäystä?

Siis millä tavoin mahdollisuudet elämässä ovat tasan, jos toinen syntyy rumana, lyhyenä, läskinä, lahjattomana, tyhmänä ja kaiken päälle puolipsykopaattina, kun taas toinen solakkana, kauniina, älykkäänä ja varustettuna läjällä erityislahjoja? Miten veivaatte heille samanlaiset mahdollisuudet esimerkiksi pariutumis- ja työmarkkinoilla? Kumman valitsette puolueenne keulakuvaksi? Siis tarkoitan, että kunhan ymmärrätte ensin katua tätä nykyistä valintaanne?

Mahdollisuuksien tasa-arvo tarkoittaa lähinnä etuoikeutettujen mahdollisuutta valittaa kuvittelemistaan kaltoinkohteluista, ei sen kummempaa. Ja toki sitäkin, että mikäli tikku menee sormeen, koko valtakunta kohisee siitä.

No, mitä pitäisi tehdä?

Ihan ensiksi: Nähdä ja myöntää todelliset tasa-arvo-ongelmat toisarvoisten, vain narsismiin liittyvien, lillukanvarsien sijaan. Se olisi hyvä alku.

Ehkä jonakin päivänä rumat pääsevät panoille yhtä usein ja helposti kuin kauniitkin, työnantajat antavat lojaalisuudelle ja ahkeruudelle arvoa yhtä paljon kuin koulutodistusten arvosanoille. Ja jopa joku minun mittaiseni valitaan poliisiksi.

Ehkä jonakin päivänä ihmistä kunnioitetaan yhtä paljon myös silloin, kun hän syntyy vajavaisena terveydeltään, älyltään ja synnynnäisiltä moraalisilta kyvyiltään. Siis kaikin puolin rujona ja luotaan työntävänä. Vasta silloin, kun mikään noista ei herätä kenessäkään vastenmielisyyden tunnetta tai aiheuta syrjintää missään tilanteessa, voidaan puhua tasa-arvosta.

Ja se aika tulee vasta, kun ruikutus lillukanvarsista vaikenee. Vasta sitten sille on tilaa.

Joten... haluatteko, että litteroin näistä nykyisistä tasa-arvovalittajista syntyvät ajatukseni vielä uudelleen?

Jussi Juhani