Olen joutunut seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Siis niin lähiaikoina, ettei asia ole vielä rikosoikeudellisesti vanhentunut. Kai.
Se tapahtui tasan vuosi sitten täällä Playa del Inglesissä, missä oleilen parasta aikaa.
Tajuntani ei ehkä olisi noteerannut kyseistä ahdistelua muistijäljen arvoiseksi, ellei juuri noihin aikoihin alkanut metoo-kampanja olisi räjäyttänyt maailman paatunutta patriarkaalista omatuntoa pirstaleiksi. Niinpä olin tavanomaista herkemmässä tilassa genitaalieni ja niitä lähellä sijaitsevien, eroottisesti hermottuneiden, alueiden suhteen.
Se kävi näin.
Minulla on vanhahkoksi mieheksi harvinaisen liikkuva lantio ja tanssin kunnossa pitämät, lähes roikkumattomat, pakaralihakset. Niinpä eräs suomalainen noin viisikymppinen, riehakkaasti juopunut rouva, villiintyi lantioni liikkeestä ja tarrasi bachataa tanssiessamme kaksin käsin kiinni pakaroihini ja samalla kiljaisi.
Häkellyin. En niinkään sitä puristusta – vaikka olikin topakka – vaan kiljahdusta. En osannut tulkita oliko siinä kysymys a) riemusta, kun hänen kätensä löysivät jäntevänä säilyneen peppuni, b) voitonhuudosta hänen uskallettuaan puristaa sitä, c) säikähdyksestä, että tuli vahingossa tehneeksi niin.
En osannut tehdä mitään. Jatkoin vain tanssimista hämmentyneen punakkana – jota toki olin muutenkin oleskeltuani päivällä liikaa auringossa. Muistan ajatelleeni: Tältä siis fyysisesti tuntuu joutua äkillisen peppuhyökäyksen kohteeksi.
Myös tietoisuudessani syntyi lievää vahvempi oivallus. Metoo-kohtaloni oli avautuvinaan minulle kuin kertomus Potifarin vaimosta ja Joosefista. Ymmärsin, että jos myös minä ryhtyisin kiljumaan, häviäisin, koska hän kiljaisi ensin. Olin motissa. Shakki ja matti. Joten jatkoin lantioni vemputtamista ja vain hymyilin.
Toki olisin oikeudessa voinut yrittää todistaa, ettei hänen kiljaisunsa (vaikka kuuluikin ensin) johtunut minun suorittamasta seksuaalisesta ahdistelusta, vaan hänen omastaan. Mutta epäilen kuulostaisiko sellainen uskottavalta. Ainakaan, jos tuomarina olisi mies, jonka takamusta kukaan ei koskaan purista.
Toisaalta tunsin asiasta myös salaista riemua. Takamukseni ei ollut houkutellut ketään moiseen enää vuosikymmeniin, vaikka olen heilutellut sitä lattarirytmeihin niin ahkerasti, että lonkissani on alkava nivelrikko.
(Poikkeuksena tietenkin vaimoni, jonka kätöset silloin tällöin edelleenkin eksyvät sinne. Mutta se on eri juttu. Yksi avio-onnen ylläpitorutiineista.)
Niinpä olin samassa tilanteessa kuin vävy, jonka uudella autolla anoppi ajaa järveen. Sitä voisi sanoa tunteiden dilemmaksi; on yhtä aikaa sekä riemua että kauhua. Olin riemuissani, että takamukseni yhä kelpaa puristettavaksi ja kauhuissani että hän teki sen.
Silloin, heti tapauksen jälkeen, en tohtinut kirjoittaa asiasta julkisesti. Pelkäsin ettei minua kaiken sen metoo-kohinan keskellä olisi uskottu, koska olen pienehkö, silmälasipäinen, ohuttukkainen mies ja lisäksi vielä vanha sekä lievästi ryppyinen.
Sellaisten mahdollisuudet yleisiksi seksiobjekteiksi koetaan rajallisiksi, eikä heidän suojelemisekseen ole tietääkseni kampanjoita menneillään.
Joten kerron asiasta vasta nyt, kerättyäni rohkeutta kokonaisen vuoden ja koettuani, että alan olla edes jotakuinkin toipunut tapauksen aiheuttamasta shokista.
Olemme siis parhaillaan Inglesissä ja lähdössä taas tansseihin. Hämmentyneenä kuulen, kuinka aivojeni alkeellisimmassa osassa, siellä missä vaistotoimintojen sanotaan syntyvän, jokin kuiskuttaa toivorikkaana: Saattaahan se rouva olla tänäkin vuonna Kanarialla, saattaapa hyvinkin.
Jussi Juhani