Iltalehdessä Roman Schatz haukkui Suomea junttilaksi.
”Se, mitä Suomen mediassa on keskusteltu viime aikoina turvapaikanhakijoista, vastaanottokeskuksista ja maahanmuuttajista, paljastaa todella ikävällä tavalla, millainen junttila tämä Suomi oikein on.”
Aika rankka yleistys. Haukkui kerralla kokonaisen maan – ja sen asukkaat. Roman Schatz siis edesauttoi suvaitsevaisuuskeskustelua kutsumalla meitä kantasuomalaisia junteiksi. Ja kantasuomalaisia hän nimenomaan tarkoitti, ei kaltaisiaan, joiden juuret ovat muualla, sivistyneimmissä maissa. Samaa ovat vuorollaan tehneet monet muut tänne muuttaneet: haukkuneet meidät median välityksellä lyttyyn. Pahimpana Umayya Abu–Hanna, joka jaksoi räkyttää vuodesta toiseen, kuinka paskoja olemme.
OK. Asia on tullut selväksi. Olemme juntteja, takapajuisia, muukalaisvihamielisiä typeryksiä. Helpottaako tuollaisen sanojaa, että saa moisen päästää suustaan, vai mikä on motiivi? Miten se auttaa tässä maahanmuuttokeskustelussa, että muuttajat haukkuvat meitä vuoron perään junteiksi oman mediamme avustamana? Eikö sillä voisi olla jopa päinvastainen vaikutus?
Olen niin kantasuomalainen kuin vain voi olla. Sukuni on asunut suomalaisessa korvessa tuhat vuotta. Synnyin kurjaan kylään keskelle metsää. Mutta olen tapellut sieltä monen muun tavoin itseni ihmisten ilmoille. Uskon tuntevani Helsinginkin huomattavasti Schatzia paremmin. Minulla on jopa kakkosasunto niin keskellä Helsinkiä, ettei sen keskemmällä voi olla: aivan Narinkka-torin kupeessa.
Kun laskeudun asunnostani aamukahville, minulle tarjoilee aasialaistaustainen neitonen. Kun ostan viereisestä kaupasta ruokani, myyjä on tummahipiäinen reipas nuori mies. Suurin osa naapureista on ulkomaalaistaustaisia. Mitään ihmeellistä tai ongelmallista en ole siinä havainnut. Olemme kaikki vain ihmisiä. Jopa ystäviä. Ihmisarvomme on prikulleen sama. Mutta…
Kun vaimoni kanssa syömme alakerran loistavassa thaimaalaisessa ravintolassa niiden mukavien ulkomaalaistaustaisten ihmisten kanssa, olemme usein ainoat kantasuomalaiset. Schatzin mielestä siis ainoat juntit.
Schatz; tuollainen nimittely on äärimmäisen loukkaavaa. Ja tahditonta. Ja vielä tahdittomammaksi sen tekee, jos oikeasti olemme juntteja. Eikö se silloin ole vähän sama kuin jos haukkuisi kyttyräselkäistä ihmistä päin naamaa kameliksi? Miten tuollaiseen voivat jatkuvasti alentua juuri ne, jotka eivät omasta mielestään ole juntteja, vaan fiksuja?
Jos sanon suoraan, niin minua vituttaa. Tuollainen ylimielisyys on perseestä. Eikä asia muutu paremmaksi vaikka se perse olisi pintasivistyksellä puuteroitu. Minä uskon korven kasvattina tuntevani suomalaisen luonteen kymmenen kertaa paremmin kuin Schatz ja tuhat kertaa paremmin kuin Umayya Abu–Hanna. Eikä tuollaiset määritelmät, mitä he suustaan päästävät – ja joita media lietsoo – yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Olemmeko ME muka muukalaisvastaisia ja vihamielisiä? Kehen verrattuna? Umayya Abu–Hannan synnyinmaan kansalaisiinko? Maan, jossa muukalaisia on järjestelmällisesti tapettu viimeiset 2000 vuotta ja tappaminen jatkuu yhä. Vai Schatzin kotimaahan, Saksaan, verrattuna? Tarvitseeko edes mainita sen maan saavutuksia muukalaisrakkauden saralla? Muutamia vuosikymmeniä sitten jo pelkkä etelätuuli kertoi siitä ihan riittävästi…
Sanoin tuntevani suomalaisen luonteen. Tunnen sen. Pohjimmiltamme olemme ujosti vieraanvaraisia, varovaisia, ylikilttejä, tunnollista ja vetäytyvää kansaa. Juuri sellaista, jolle suulaiden öykkärien on helppo vittuilla. Emme juuri puolustaudu. Painamme niin sanotusti pahkaamme loukkaukset ja pahat sanat. Ajattelemme, että kyllä meissä täytyy olla vikaa, kun noin haukkuvat. Mutta…
Kun riittävän pitkään mollataan, kun vuodesta toiseen sama ”tavallisen kansan” vähättely ja junteiksi haukkuminen jatkuu, niin lopulta vielä naksahtaa. Pelkään niin. Ja kun suomalaisella naksahtaa, niin siitä on leikki kaukana, sekin on tiedossa.
Schatz varmaan yrittää vielä kiemurrella lausunnostaan irti. Niin aina. Ettei muka yleistänyt. Kyllä yleisti. Haukkui junttilaksi tätä maata, joka on tarjonnut hänelle niin paljon. Kuvaannollisesti kusi kyläpaikan eteismatolle kiitokseksi vieraanvaraisuudesta.
Kun ensi viikolla taas syömme thaimaalaisessa loistoravintolassa kaikkien niiden mukavien ulkomaalaistaustaisten kanssa, tiedämme Schatzin ansiosta olevamme ainoat juntit siinä sivistyneiden ihmisten parissa. Uskon kuitenkin, että he eivät ole Schatzin tavoin niin moukkia, että sanovat sen meille päin naamaa. Niinpä nautin ruokahetkestämme jo etukäteen.
Jussi Juhani