Kymmenissä eri medioissa ja verkkoteksteissä julkaistiin ilouutinen: MV-lehti suljettiin. Hip hurraa! Muutaman tunnin kuluttua: Voi paska, se avattiin taas.
Riemunkiljahdusten ryydittämät sulkemisjutut yhdestä pienestä nettijulkaisusta saivat hetkessä enemmän palstatilaa kuin kaikki hallituksen toimenpiteet köyhyyden vähentämiseksi yhteensä. Miksiköhän? Ai kun on niin karmeen rikollinen ja rasistinen julkaisu, että siksi? Ja muita syitäkö, arvon toimittajat, ei moiselle julkaisuinnolle ole? Älkää viitsikö. Eikö kukaan muka julkaissut juttua lopettamisesta silkasta vahingonilosta? Vahingonilo on viheliäs motiivi vakavalle journalismille.
Jos on seurannut ”sivistyneistön” keskustelua kyseisestä julkaisusta ja lukenut peräti MV-lehteäkin, näkee kohun todellisen syyn: Julkaisu on röyhkeästi sanoutunut irti kaikesta siitä toimituksellisesta itsekontrollista ja poliittisen korrektiuden jargonista, johon olemme tottuneet. Se määrittelee sananvapauden uudelleen. Tai vielä paremmin: se määrittelee itse oman sanomisen vapautensa – ja sen seurauksena sanoo mitä sylki suuhun tuo. Sellainen on ensin häiritsevän kiusallista, sitten raivostuttavan moukkamaista ja viimein sopimatonta ja rangaistavaa. Niin tabun rikkominen aina on ollut.
Jos jokin, niin MV-lehti, on täysin irtautunut suomettumisen ajalta periytyvästä mediakollektivismista, jossa valtamedian toimittajat päättävät uutisaiheet ja sen missä sävyssä niistä kansalle kerrotaan. He päättävät myös mikä tai kuka nostetaan ja kuka teilataan. Konsepti on toiminut vuosikymmenet – vahingoksemme. Suomalaisista on tullut maailmassa eniten mediaansa luottava kansakunta. Uskomatonta.
Se on eräänlaista meritokratiaa, itsensä älyköiksi ylentäneiden valtaa: Muka rahvasta viisaammat toimittajat rakentavat kansakunnalle moraalin ja vieläpä neuvovat päivittäin kuinka sen mukaan kuuluu olla ja elää. Ketä pitää äänestää ja ketä halveksia. Media on myös nimennyt omalla päätöksellään sankarit ja roistot. Tuominnut etukäteen. Vienyt kunnian ja maineen keneltä on tahtonut. Silittänyt ensin ja sitten teilannut – vain koska on voinut. Mylläköissä ei yksikään median edustaja vielä ole joutunut vastuuseen yhdenkään ihmisen tai aatteen hautaamisesta.
Suomessa valtamedia on aina ollut todellinen neljäs valtiomahti – ja muita kolmea suurempi. Jos joku ei ole tätä huomannut, pidän hänen medialukutaitoaan ja kykyään etsiä vaihtoehtoista tietoa erittäin rajallisena. Ja se rajallisuus on yleistä. Ihmiset, jotka jonottavat ilmaisia muoviämpäreitä eivät yleensä ole kovin mediakriittisiä. Heille riittää Ylen valikoidut uutiset, Maikkarin surkeasti käsikirjoitettu Salkkarit ja Seiskan mattinykäsjournalismi. Ja tietenkin kaikki, mitä valtamediassa kirjoitetaan, on heidän mielestään totta. Ihan vain siksi, koska se on sinne kirjoitettu.
Neljäs valtiomahti on tässä maassa ollut mahdeista ainoa, jolla itsellään ei ole ollut yläpuolellaan minkäänlaista kontrollia (Julkisen sanan neuvosto? Älkää naurattako!). Vasta internetin myötä tilanne on hieman parantunut. Mikä tahansa ei enää mene läpi vaikka se seisoisi Hesarissa. Joku netin näsäviisas kertoo nopeasti somessa mitä oikeasti tapahtui. Ja se on todella tervetullutta. Ensimmäistä kertaa myös medialla on vahtikoira. Toimittajat joutuvat skarppaamaan sekä juttujensa sisällön, että oman maailmankuvansa suhteen. Räikeimmin (ja toki myös röyhkeimmin) toimittajien ammattitaidon – ja samalla sen maailmankuvan – on kyseenalaistanut juuri MV-lehti. Siinä syy ilakoivien lopettamisotsikoiden runsauteen.
Puolustanko siis rasistiseksi roskalehdeksi nimettyä MV-lehteä? Puolustan sananvapautta lähes sen kaikissa muodoissa! Siinä mielessä MV-lehti on tervetullutta vettä mediakentän ummehtuneeseen kaivoon. Se hämmensi sitä niin, että näemme pohjan. Se myös paljasti, ettei meillä ollut todellista sananvapautta, vaan rajoitettu sellainen. Rajoitimme sen itse opetusten mukaiseksi. Vedimme rajat kuuliaisesti valtamedian ja poliitikkojen neuvomiin kohtiin. Missä siinä näkyy oma ajattelu? Sellainen on alamaisuutta, ei vapautta. Toki se kuulostaa sivistykseltä, mutta mitä sellainen oikeasti on? Narrien matkimista.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että MV-lehden jutuista aivan liian moni on täyttä paskaa. Sääli. Lehden idea on nimittäin helkutin hyvä: kaikista ja kaikesta riippumaton, eli kaikelle tabujargonille haistattava media.
Lehden viimeinen riman alitus – ja inhottava sellainen – oli selkeästi henkisesti vajaakuntoisen ihmisen facebook-viestien julkinen repostelu, koskekoon ne viestit mitä tahansa. Mutta on MV-lehdessä suuri määrä hyvääkin. Moni kiusallinen asia on saanut valtamediassa julkisuutta vasta ja vain, kun se on ensin julkaistu MV-lehdessä. Eli todellinen tiedonvälitys on toteutunut vasta pakon edessä.
MV-lehti testaa nyt puolestamme sananvapautemme rajat tässä maassa. Se tekee sen todennäköisesti vielä oikeudessa. Ja se, jos mikä, on tervetullutta ja toivottavaa. Keskustelu on nimittäin saanut jo absurdeja piirteitä. Sananvapaudelle on jopa keksitty valtamedian toimesta synonyymi: sananvastuu. Mikä hirvittävä orwellilainen termi!
Kirjoitin tämän siksi, koska pidän itseäni medialukutaitoisena – ja toivon, että kaikki opettelisivat taidon. Osaan etsiä vaihtoehdot faktoina esitetyille valheille ja puolitotuuksille. Niitä esiintyy runsain mitoin kaikissa medioissa. Turha siis syyttää yhtä. Toiset vain valehtelevat sivistyneemmin. Osaan myös erottaa moukkamaisuudesta, pahantahtoisuudesta tai peräti vihasta syntyneen tekstin viileän ammattimaisesta. Jälkimmäistä esiintyy valtamediassa runsain mitoin enemmän kuin siinä yhdessä, se myönnettäköön.
Mielestäni kykenen päättelemään lehden sisällöstä jopa sen toimittajakunnan arvomaailman ja poliittiset intohimot. Ja sanonpa vain: toimittajiksi naamioituneita maailmankatsomuksensa tuputtajia riittää.
Jussi Juhani
PS.
Sanoin: ”Puolustan sananvapautta lähes sen kaikissa muodoissa…” Sananvapauden ulkopuolelle jätän jo rikoslaissakin tuomitun tarkoituksellisen henkilöön tai henkilöyritykseen kohdistuvan kunnianloukkauksen ja herjauksen. Sellaista esiintyy varsinkin somessa aivan liikaa. Niljakkainta sananvapauden väärinkäyttöä on puolustuskyvyttömän ihmisen vajavaisuuksista kertominen tai niille nauraminen. Siitä tuorein esimerkki on ns. risujemmaaja-video. Sen kuvannut ja julkaissut tyyppi on tyylipuhdas kusipää ja ihmiskiusaaja.