Avaudun. Ymmärrän, ettei se teitä välttämättä kiinnosta, koska en ole kaunis enkä kuuluisa, mutta avaudun silti. Sellainen on terapeuttista. Ehkä teillekin.

No niin…

Olen kostanut eräälle tyypille viimeisen päälle. Poistin hänet elämästäni. Tuosta vain, suitsait. Epäilen ettei enää ole hengissä käsittelyni jälkeen. Tempusta on kauan, enkä ole varma vanheneeko tuollainen teko ja onko hän aivan satavarmasti poistunut elävien kirjoista. Toivottavasti. En nimittäin haluaisi enää kohdata häntä. En edes, vaikka vain aaveena putkahtaisi.

Minä pärjään nykyisin mukavasti. Kaikki, mitä tarvitsen hyvään elämään, on kasassa. Ollut jo kauan. Rakastava perhe, hyviä ystäviä, huikea harrastus (tanssi), mammonaa jopa käärinliinan taskuihin, muutama julkaistu kirja, kyky nauttia luonnosta, kuusi saunaa… Pitäisikö muka jotain muuta olla. Aivan. On jo liikaakin. Olen onnenpoika.

Aina ei näin ole ollut. Kun köyhyydestä puhutaan, tiedän mitä puute on. Hengailin joskus asunnottomana Helsingin asematunnelissa muutamia kuukausia. Samaa harrastin Kuopiossa talvipakkasilla. Tiedän myös mitä on krapula. Olen asiantuntija siinä taudissa. Voisin jopa konsultoida. Mutta vain niitä, joiden kankkunen on seurausta vähintään viikon putkesta. Yhdestä illasta ei tule krapulaa, vaan viaton pikku darra.

Työttömänä olin niin sitkeästi, että lopulta lähettivät Turkuun hätäaputöihin. Viihdyin siellä viikon ja tulin pummina junassa takaisin. Yksikään tuttavistani ei katsonut ruumiinrakennettaan soveliaaksi fyysisiin töihin, eikä muita siihen aikaan ollut tarjolla. Kitkuttelimme kuka mitenkin. Olimme siipeilyn mestareita. Työkkäriin lähetimme aina hölmöimmän tiedustelemaan onko avoimia paikkoja. Jos oli, pysyttelimme visusti poissa. Johtajan paikka olisi kyllä kelvannut, mutta jostakin syystä eivät tarjonneet.

Voisin kertoa vielä paljon pahemmista kokemuksista. Vaikkapa tosinälästä. Nälkä tulee, jos pariin viikkoon ei saa ruokaa. Se, tosinälkä, tuntuu joka solussa. Lopulta ainoat unet mitä näet, liittyvät ruokaan. En kuitenkaan kerro. Ette uskoisi, että sellaista Suomessa. Eikä tällä iällä halua, että haukutaan valehtelijaksi.

Siihen aikaan minulla oli eräs läheinen tyyppi, joka vainosi minua. Ilmestyi eteen, tuijotti silmiin ja sanoi: ”Sinusta ei koskaan tule mitään. Ei voi tulla. Olet syntynyt täydelliseksi luuseriksi ja sellaisena pysyt. Tyydy siihen.” En voinut väittää vastaankaan, koska näyttöjä ei ollut. Eihän se kivalta tuntunut, tuollainen vittuilu, mutta nieltävä oli.

Muutaman kerran yrittelin jotakin, mutta se helkkarin kiusanhenki ilmaantui juuri sopivasti paikalle ilkkumaan: ”Mikä kuvittelit olevasi? Eipä ole surkeampaa yritystä nähty. Lopeta pelle. Älä enempää munaa itseäsi.” Ja niin minä aina lopetin. Sitten se paskiainen tarjosi ryypyn, koska tiesi, että minulla on huono viinapää. Ja kaikki meni entistä huonommaksi.

En voinut mitään. Olin sen tyypin armoilla. Riippuvainen sen sanomisista. Meillä oli outo suhde. Vihasin sitä, mutta silti uskoin kaiken, mitä se suustaan päästi. Se oli todellinen sadistinen alistaja ja mitätöijä. Vei itsetuntoni kokonaan. Sitten päätin tappaa sen.

Kysyin vanhalta venkulalta, alan mieheltä, neuvoa. Hän oli päässyt pinnalle ja ajeli uudenkarhealla mersulla. ”Miten tapetaan tyyppi, joka vainoaa minua ja on pilannut elämäni?”

Veivasi mersunsa ikkunaa hieman enemmän auki:

”Helppoa. Vaihda peili. Osta sellainen, jonka tyyppi kunnioittaa ja rakastaa sinua. Heippa.”

Niin tein. Se oli kostoni. Mitätöijän mitätöinti.

Jussi Juhani