Uskoni lopahti. Siis siihen, että virus pysäytetään näillä keinoilla. Kyllä se tauti nyt on vain jossakin vaiheessa kärsittävä ja toivottava, että selviää hengissä. Vaikka liekö tuollakaan merkitystä, hengissä selviämisellä? Kuollutta tuskin harmittaa, että on kuollut.
Miksi pääni kääntyi, vaikka pari viikkoa sitten vielä olin luomassa Saulin tapaan uskoa, että ”nujerramme tämän pirulaisen”.
Kävin paikallisessa rautakaupassa. Siksi.
Hämmästyin väen paljoutta ja käytöksen huolettomuutta. Sama meno kuulemma kaikkialla. Autoja pihat täynnä ja ihmisiä lähes yhtä paljon kuin papistoa helvetissä.
Etsin kymppimillin poranterää. Se löytyi osastolta, jossa pitkä hyllyvälikkö oli sattumalta aivan tyhjä asiakkaista ja myyjistä. Turvallista. Vain minä yksin tapailemassa sitä poranterää käteeni.
Mutta eikö joku perhanan eino hiilautunut kuin tyhjästä juuri sille samalle poranteräapajalle! Ihan viereen änkesi. Arvatkaas minkä kokoista terää etsi?
No ysimillistä. Siis vain milliä ohuempaa kuin minä!
Mitäkö ihmeellistä siinä muka on? Ei normaalisti olisikaan, mutta pahimpaan korona-aikaan se on jo taivaan korkea ihme. Eino nimittäin tuppautui kylkeen kiinni siksi, että saisi poimittua oman poransa telineestä. Ysi- ja kymppimillin terät kun ovat aivan vierekkäin, noin kymmenen sentin päässä toisistaan.
Siinä kylkemme ja kätemme kohtasivat, ehkä jopa sylkemme. Ei kovin kiihottavaa.
Olin jo sanomassa einolle, että painu vaikka v**tuun siitä hinkkautumasta ja hönkäilemästä, mutta ajattelin että olkoon. Tajusin nimittäin, ettei se pölvästi nähnyt käytöksessään mitään ihmeellistä. Siis siinä, että tuppautui tyhjässä hyllyvälikössä kylkeen vain sen takia, että yletti milliä pienempään terään.
Eikä siinä normaaleina huolettomina aikoina mitään ihmeellistä olisikaan. Ei eino seksiseuraa etsinyt, vaan ihan vain sopivan kokoista poranterää. Ja silloin poranterähyllyköillä syntyy ihan mukavia kohtaamisia. Ehkä jopa kiihottavaa remonttikuulumisten vaihtoa.
Mutta ei pitäisi syntyä nyt, kun kaikki ovat uhkia toisillensa. Einot ehkä eniten.
Jos eino olisi oikeasti tiedostanut tarttumisvaaran ja käyttäytynyt sen mukaisesti, hän olisi tietenkin odottanut hyllykön päässä, että minä löydän oman porani ensin ja tullut vasta sitten hamuilemaan omaansa. Mutta ei. Eino ei saa käskettyä aivojaan niin mutkikkaaseen ajatuksenjuoksuun, vaan:
Jos tarvii poranterää, menee rautakauppaan, kävelee hyllylle ja valitsee sieltä. Lähtiessään jututtaa kaikki tutut ja tuntemattomat syljenkantamaetäisyydeltä ja kertoo myyjälle vitsin.
Tämä nyt vain näkyi kääntyvän tällaiseksi. Einoja piisaa. Ote viruksentappokahvasta kirposi oikein valtakunnallisesti. Tiedän syynkin.
Einojen yhtäkkinen koronavarovaisuudesta luopuminen nimittäin johtuu suurelta osin siitä, että Sanna Marin käänsi yllättäen kelkkansa ja avasi Uudenmaan rajan. Se oli käännekohta.
Nauratte?
Turhaan. En väitä, että eino olisi tullut kauppaan Uudeltamaalta asti. Ihan oli paikallisia hölmöjä. Mutta olen haka tekemään tulkintoja ihmisten massapsykologisesta käytöksestä. Minulla on, tuota, sellainen lahja.
Sanna Marinin iloisella naamalla kertoma uutinen Uudenmaan rajojen avaamisesta lähetti einoille vahvan psykologisen viestin. Se viesti kuului: Vaara ohi!
Marin ei sitä tietenkään tarkoittanut, mutta sellainen alitajuinen tulkinta massoille joka tapauksessa syntyi. Ensin valtiojohdon taholta oltiin niin jämäköitä - ja muutaman päivän päästä vähäteltiin itse tehdyn toimenpiteen vaikutuksia. Jopa hymyiltiin. Kehon kieli kertoi, että ei tässä huolta.
Hallituksen taisteluväsymys sai peitsen lerpahtamaan, ennen kuin se ehti nousta edes kunnolla tanaan. Ensin heiltä itseltään, sitten einoilta. Se saattaa olla fataalia.
Jos ette usko, menkää lähimpään rautakauppaan katsomaan.
Ja kun tilanne kerran tällaiseksi meni, että virus karkuutettiin liikkumaan maassa vapaasti ja samalla edesautettiin huolettomuuden mielialaa, lopetan omalta kohdaltani ylenpalttisen varomisen. Luovutan. Tarttuu jos tarttuu. Lasken elämäni erään syvällisen savolaisen sananlaskun varaan. " Kuoloo, jos kuoloo. "
Ei pirulaiselta näköjään säästy piileskelemällä ja varomalla. Einoa et pääse pakoon edes erämaassa. Se änkeää viereesi nuotioilla ja lintutorneissa, hönkii uutisensa naamallesi jo autiotuvan ovelta, könyää pyytämättä traktorisi hyttiin lämmittelemään ja kertoo sen puujalkavitsinsä ärrävikaisesta kiinalaisesta, joka yritti lausua Jari Kurrin nimen.
Harmi, ettei meistä ollut viruksen pysäyttäjiksi. Ei ollut munaa eikä älliä. Siksipä ehdotankin, että lasketaan ruumiit vasta sitten, kun se kuuluisa laumasuoja on valmis. Ettei eino vain turhaan hätääntyisi.
Jussi Juhani