Tätä te ette ehkä halua lukea. Kirjoitan silti. Asia on tärkeä. Tärkein sitten syntymänne. Silti yritätte olla ja touhuta kuin sitä ei olisikaan. Pelkurit.
Puhun kuolemasta. Eri tavoista, joilla viikate meitä niittää. Ja miten siihen pitäisi etukäteen suhtautua. Vain selvittämällä suhteensa kuolemaan voi ylipäätään oikeasti elää. Tarkoitan olemisen muotoa, joka on riittävän syvää ja havahtunutta, että sitä voisi kutsua Elämäksi. Pintaliitoa, tuhatta selfietä, Big Brotheria ja kaikkea krääsäkivaa en tarkoita. Enkä Salattuja elämiä.
* * *
Voitto oli vasta kuudentoista. Hukkui sorsametsällä lampeen. Ei osannut uida. Hänet tuotiin kylän kalmistoon hautausmaan laidalle. Me, kylän pikkupojat, olimme uteliaita. Hiivimme kalmistolle ja saimme oven auki. Katsoimme sen raosta betonilattialla makaavaa Voittoa. Sillä oli villasukat jalassa ja niistä valui vesinorot kohti ovea. Voiton kuolleet silmät olivat auki. Näky kauhistutti meitä. Juoksimme karkuun. Niin kuuluu nuoruudessa tehdäkin; pintellä viikatemiehen edessä pakoon niin lujaa kuin pääsee, mutta…
SE pysyy kyllä kannoillasi. Käy välillä kopauttamassa olkapäätä, ettet unohtaisi.
Joskus, aika kauan sitten, kaupungin omistamassa puutalorähjässä asui kaksi perhettä. Toiset ylä- toiset alakerrassa. Ystäviä keskenään. Sinä yönä portaista kuului kahdenlaista kolinaa; ensin poliisisaappaiden raskaita askelia, sitten heidän, jotka kantoivat sinkkistä arkkua.
Yläkerran viisitoistavuotias tyttö oli kuollut psyykenlääkkeiden yliannostukseen. Me, alakerran asukkaat, katselimme vaitonaisena oveltamme surupilven tihentymistä.
Parin vuoden kuluttua tytön äiti kuoli samoihin lääkeisiin ja muutaman vuoden kuluttua isäpuoli, sitten isä. Kammoan psyykenlääkkeitä.
Äitimuori (minun) kysyi aamupäivällä isäukolta, että miksi laitoit parhaimmat vaatteet päälle kesken arkipäivän. ”Koskee rintaan pirusti. Pitänee kutsua ambulanssi”, vastasi ukko – ja jäi sille tielleen. Aortta repesi jo ambulanssissa. Miehekäs lähtö. Ukko oli sellainen. Ei aikaillut, jos jotain piti tehdä.
Hyvä ystäväni, nuoruudessaan kaupungin alamaailman kuningas, silloin menestyvä taidekauppias, soitti ja sanoi joutuneensa sairaalaan. Pyysi minua hoitamaan muutaman laskunsa sillä aikaa kun parantelisi itsensä kuntoon. Lupasin. Ei parannellut. Eikä tullut sairaalasta. Pitkälle edennyt syöpä. Kaksi kuukautta toivotonta sädehoitoa ja luotetut miehet kantoivat hänet hautaan. Olin yksi heistä.
Kummipoika, lähes kolmikymppinen, löytyi yksiönsä lattialta voileipä kädessään. Oli tippunut tuoliltaan. Kuolleena. Veressä jäämiä lääkeaineista. Polttohautaus.
Erään ystäväni aikamiespoika linnoittautui kotiinsa pistoolin kanssa. Oli uhkaillut itsemurhalla. Poliisit ja omaiset piirittivät taloa ja yrittivät houkutella häntä hylkäämään aikeensa. Pam! Ei hylännyt.
Mummoni makasi liikunta- ja puhekyvyttömäksi halvaantuneena köyhän kunnan vanhainkodin vuodeosastolla seitsemän vuotta. Kuoli lopulta lonkkamurtumaan. Murtui kun hoitaja käänsi häntä vuoteessa. Niin heikoiksi voivat hapristua liikkumattoman luut. Seitsemän vuoden turha kituminen vain, jotta tulisi riittävän hauraaksi kuolla.
* * *
Nuo tulivat mieleen. Paljon muitakin on. Jokainen lähtö omanlaisensa; helppo ja kivuton tai täynnä sietämätöntä tuskaa.
Neljä vuotta sitten heräsin aamuyöllä närästykseen. Oli Ystävänpäivä. Närästys oli niin paha, että oli viedä tajun. Ambulanssimiehet löivät piuhat kiinni. Katsoivat toisiaan ja sanoivat: Ei närästä. Infarkti. Sairaalassa veivät juoksujalkaa toimenpidehuoneeseen. Kyselivät lähiomaista ja mikä on kivun voimakkuus asteikolla neljästä kymmeneen. Vaimo, kymmenen plus.
Monitorista näki kuinka varjoaine levisi sepelvaltimoista sydänlihakseen. Eräässä kohdassa ei levinnyt.
”Totaalitukos, en tiedä saako tätä enää millään auki”, sanoi kardiologi.
Tiesin mitä se tarkoittaa, jos ei saa auki: Henki pois tai avosydänleikkaus – jos enää ehtivät.
SE taputti olkapäälle. Kumma miten hiljainen se on. Ei puhu, on vain läsnä. Täyttää huoneen – ja sinut. Tarkkailee. Ei, ei ole kovin pelottava.
Avautui. Pallo laajensi suonen ja stentti viimeisteli työn. Monitorin kuvassa veri virtasi taas kuin nuorella miehellä. Tuska – asteikolla neljästä kymmeneen – lähentyi neljää. SE oli siirtynyt loitommaksi. Ei lääkäreiden vuoksi, vaan omista syistään.
Tiedän, ettei kukaan ole niin kärsivälinen kuin SE. Eikä niin hiljaisen kaikkivoipa. Eikä niin alati läsnäoleva. Ja aika ystävällinenkin se on, lähes lempeä. Viimeinen ja pettämättömin kaveri. Siihen kannattaa tutustua jo eläessään. Kohtaa sen sitten kuin vanhan tutun ja lähtee käsi kädessä kohti kaikkeuden perimmäisintä ja rakkaudellisinta olomuotoa: Olemattomuuden Kirkkautta.
Jos aiot todella elää, siihen riittää yksi ainoa ohje: Memento mori! (muista kuolevasi).
Jussi Juhani