Suomalaiset ovat rohkeaa ja sinnikästä kansaa, eikö niin? Maamme luonto on niin ankara, että on vaadittu erityisominaisuuksia, jotta täällä on tullut ylipäätään toimeen. Siksipä tänne on aikojen saatossa hakeutuneet vain rohkeimmat ja neuvokkaimmat. Eikö niin taas?

Entäpä, jos koko juttu onkin mennyt toisin päin?

Jospa tänne ovat hakeutuneet ne, jotka eivät ole pärjänneet muiden seurassa? Ne, jotka eivät ole osanneet pitää puoliaan? Introvertit, väistyvät ja olemassaoloaan anteeksipyytävät arkajalat?

Jos kykenee ajattelemaan ilman kansallistunnetta ja turhaa ylpeilemistä, niin tämä jälkimmäinen versio tuntuu loogisemmalta. Perustelen.

Kuvitellaan aikaa jääkauden jälkeen. Eurooppa on lähes autio ja tyhjä. Siis ihmisistä. Lähi-idästä ja Afrikasta vaeltaa porukkaa pilvin pimein täyttämään sitä. Kuvitellaan, että olisit mukana joukossa. Tai siis esi-isukkisi olisi. Niin kuin on ollutkin.

Oletko aivan varma, että esi-isukkisi suunnisti vapaaehtoisesti suoraan juuri tänne, lähelle napapiiriä? Oliko niin hirveä hinku viljelemään rupisia nauriita ja jahtaamaan laihoja oravia? Halusiko ehdottomasti tulla pimeään ja hirmupakkasiin köhimään ja niiskuttamaan?  Puimaan naurettavissa pellavahousuissaan naurettavan pientä ruisnyssäkkäänsä? Pettua vuoleskelemaan?

Kerronpa syyn, miksi kuitenkin tuli.

Paras asuinympäristö ihmiselle Euroopassa on tietenkin Välimeren rannat ja sen lähiseudut. Lämmintä ja aurinkoista. Laaksoihin ja rinteille voi perustaa oliivilehtoja ja viinitarhoja. Ruokavilja tuleentuu pari kertaa vuodessa. Kotieläimet laiduntavat ilman karjasuojia ympäri vuoden. Kylmään ei kuole kukaan, ei edes palele, koska lampaanvillaa riittää. Lähes paratiisi.

Ketkä tulijoista nappasivat nuo parhaat alueet? No, röyhkeimmät ja vahvimmat tietenkin. Muut ajettiin pohjoisemmaksi. Joukossa esi-isukkisi.

Sielläkin, hieman pohjoisemmassa,  oli vielä suht siedettävää. Tosin syksyllä hyräytteli jo kylmällä, mutta sadot olivat riittäviä ja polttopuita piisasi, samoin elukoita syötäväksi. Kukas sille seudulle asettui? No röyhkeimmät ja vahvimmat niistä jäljelle jääneistä tietenkin.  Esi-isukkisi ei kuulunut siihenkään porukkaan. Niinpä taival kohti pimeyttä jatkui. Sanoi todennäköisesti vielä lähtiessään: anteeksi..

Ja näin se Euroopan asuttaminen eteni. Siirryttiin kohti pohjoista, koska oli pakko. Aina kun löydettiin uutta asumis- ja viljelykelpoista maata, porukan röyhkeimmät ja vahvimmat nappasivat sen. Kiltit, hyväntahtoiset ja hidaspuheiset syrjäytyivät. Heidän oli pakko muuttaa vieläkin pohjoisemmaksi. Siellähän ei vielä ollut ketään, ellei jo näköpiiriin ilmestyneitä kettuja ja susia lasketa.

Lopulta tultiin Suomenlahden rannalle. Ne, joilla oli vähänkään itsetuntoa jäljellä, löivät kantapäät maahan: Nyt riitti. Tuon tuonelan virran toiselle puolen en kyllä enää lähde. Mieluummin vaikka kuolen tähän. Ja niinpä he merkitsivät nimiinsä viimeiset siedettävät maa-alueet, joilla sai jotakin kasvamaan.

Jäljelle jäi surullinen joukko toisiaan ujostelevia ihmisiä. Ne, jotka eivät koko pitkän taivalluksen aikana olleet kyenneet valtaamaan itsellensä minkäänlaista maaplänttiä. Eivät olleet uskaltaneet, kehdanneet tai saaneet sanotuksi, että minäkin haluaisin. Nyt oli pakko väsätä koplukoita ja meloa yli.

Sieltä löytyi maa, jonne kukaan järkevä ei halunnut. Suota, nälkää ja itikoita riitti. Mutta pimeys helpotti oloa. Ja kylmyys. Sai viimeinkin olla rauhassa. Masennuksesta on mukavinta kärsiä yksin.

Sen pituinen se. Siis tarina Euroopan asuttamisesta.

Paitsi, että taas se jatkuu. Helsinki alkaa olla jo menetetty. Samoin Turku. No, jälkimmäinen ei haittaa.
Rakkaat suomalaiset. Lohdutan teitä. Pohjoisnavalle on vielä matkaa. Kerätkää siis tavaranne. Pian on taas aika lähteä.

Jussi Juhani