Kun tämä lapsiasia on nyt niin tapetilla, niin kerron teille erään salaisuuden: Vaikeinta on kasvaa aikuiseksi. Siis henkisesti. Siksipä suurin osa ihmisistä ei siihen edes pyri.

He jäävät mielihyvin pyöriskelemään murkkuikänsä kiihottaviin tunteisiin koko loppuelämäkseen. Ja se näkyy. Murkut liikuttuvat pehmeistä, pörröisistä ja kauniista asioista, mutta eivät huomaa ohi virtaavaa karua todellisuutta - vaikka juuri se on kiinnostavinta. Siis aikuisista.

Esimerkiksi hallituksen nuoret ministerit eivät oikein voi olla aikuisia edes ikänsäkään vuoksi (en ole juuri tavannut alle kolmevitosia aikuisia). Sen vuoksi he ottavat vain värisyttäviä tunnekylpyjä, sen sijaan, että toimisivat ja ajattelisivat aikuismaisen oikeudenmukaisesti.

Toki he viljelevät oikeudenmukaisuus-sanaa, koska tietävät sen ruokkivan henkisten murkkujen tunteita, mutta eivät edes halua tutkiskella, mitä se oikeasti tarkoittaa. Siksi koko maa kuohuu nyt kahdesta onnekkaasta orpolapsesta.

Ja huomio, te murkkumussukat! Ennen kuin kiihotutte: Mielestäni on aivan oikein ja erittäin riemastuttavaa, että kaksi orpolasta Al-Holin leiriltä pääsee Suomeen. Olen siitä vilpittömästi iloinen. Jos olisin riittävän lapsellinen ollakseni uskovainen, kiittäisin Jumalaa.

Mutta että siitä tehdään suuri numero ja spektaakkeli. Että oikein presidentti ottaa kantaa. Kahden lapsen Suomeen tulosta!

Tiedoksenne: maailmassa on lähes kaksi miljardia lasta. Orpojakin miljoonittain. Sanokaa pari sanaa heistäkin.

Kaikki tämä kohina kertoo vain keskenkasvuisuudesta. Halusta kokea ihania tunnekylpyjä oikein kollektiivisesti. Ministerit ja kansalaiset saavat nyt hetken kokea olevansa niin oikeudenmukaisia, rakastavia, helliä ja hyviä... Niin hyviä, että samassa tunnekuohussa ovat taatusti valmiit tuomaan myös ne ”suomalaiset” isis-äidit tänne.

Niinhän siinä tulee käymään. Se on takuuvarmaa. Silloin kun tunne ottaa järjen paikan, muuta vaihtoehtoa ei jää.

Ja voi niitä ihania tunneväristyksiä sitten kun saapuvat: Traumaterapiaa, eheyttämistä, suvaitsevaisuutta, päivystävien professorien ymmärtäviä lausuntoja, paheksumisen paheksumista...

Ja samaan aikaan todellisuus on kuitenkin jotain tämän kaltaista:

Leirillä olevien ”suomalaisäitien” tiuhasti vaihtuneet aviomiehet (ja jopa äidit itsekin) ovat olleet mukana kuvottavissa veritöissä. Todellisissa murha- ja kidutustalkoissa. Niin hirveissä bakkanaaleissa, ettei ihmiskunnan lähihistoria juuri raaempaa tunne.

Silmittömän teurastamisen jäljiltä alueella on tuhansia orpolapsia. Tietojeni mukaan jo pelkästään orpoja jesidilapsia on satoja. Heitä, joiden äidit ja siskot nämä isis-vaimojen raakalaispuolisot raiskasivat ja tappoivat.

Ja nyt palataan siihen oikeudenmukaisuuteen:

On siis aivan oikein, että ne kaksi suomalaisorpoa pääsevät tänne turvaan. Mutta... Miksi kukaan ei puhu niistä jesidiorvoista? Eikö lapsi olekaan lapsi? Onko suomalaislapsi jotenkin enemmän lapsi ja arvokkaampi kuin muut maailman orvot?

Haluan ja vaadin, että hallitus ryhtyy välittömästi neuvottelemaan ainakin sadan orvon jesidilapsen siirtämisestä Suomeen, mieluummin useamman. Ja lakkaa vouhottamasta niistä äideistä.

Se olisi oikeudenmukaista. Se olisi vastuullista ja aikuismaista. Kaikki muu on tunteellista puuhastelua.

Jussi Juhani