Karhu, Jänis ja Hiiri olivat ystäviä, sillä siinä metsässä kaikki eläimet olivat tovereita keskenään. Ja sellainen on kivaa. Metsänjumala Tapio oli julistanut Kaukametsän maailman ainoaksi paikaksi, jossa jokaisella asukilla, ihan pienimälläkin, oli samat oikeudet kuin suurilla.

Pikkulinnut saivat laulaa juuri niin kuin halusivat, korpit raakkua sydämensä kyllyydestä, sudet ulvoa ja karhut murista.
-  Jokainen ääni on minun korvissani yhtä arvokas, oli Tapio sanonut,  - moniääninen metsä on jotain paljon parempaa kuin pelkkä vahvempien karjunta.

Voi että se oli kaikille mieleen. Pienemmille otuksille varsinkin. Viimeinkin ne saivat täydet oikeudet olla ja elää Kaukametsässä tasa-arvoisina ja arvostettuina.  Ja mikä tärkeintä: saivat äänensä kuuluville. Riemuisa sirkutus, raakkuminen ja murina täytti metsän joka kolkan.

Kaikki olivat tyytyväisiä vihdoinkin saavutettuun tasa-arvoonsa ja nukahtivat päivän päätteeksi onnellisina sammalvuoteilleen.  Ystävien seurassa on niin turvallista olla.

Ainoastaan Korppi oli hieman epäileväinen ja raakkui yöhön: ” Mitenkähän käynee, mitenkähän käynee? ”

- Turpa kii, Korppi!, karjui Karhu, - kysymys on Tapion julistamista eläinten oikeuksista ja Tapio on sentään Jumala. Minä, Karhu, aion tästä lähin olla metsän eläinten yhtäläisten oikeuksien vankkumattomin puolustaja, ettäs tiedät!

Karhusta oli kumma kyllä tullut innokkain tasa-arvoisen metsän kannattaja. Muut eläimet tosin hieman ihmettelivät sitä, koska aiemmin juuri Karhu oli halunnut olla metsän kuningas ja terrorisoinut muita suurella koollaan ja mahtavalla murinallaan. Mutta, kuten Tapio oli sanonut, eläimetkin voivat muuttua.

Aamunkoi rusotti Kaukametsän yllä ja eläimet heräilivät onnellisina uuteen päivään.

Tuolla jo Jänis loikki ystävänsä Karhun vierellä aamiaiselle. Ja pian se syödä puputti samalta mättäältä, samoja makoisia marjoja kuin otsokin. Myös pikkuriikkinen Hiiri pakkautui apajille. Se vikisi onnellisena tasa-arvoaan ja opetteli syömään karhunvatukoita aamupalaksi. Ne eivät ole hiirten tavanomaista ruokaa.

Söivät, maiskuttivat, nakersivat ja puputtivat. Hiiri sanoi:
- Syöt liian äänekkäästi Karhu. Ja aivan liian paljon. Meille Jäniksen kanssa ei jää tarpeeksi.
Karhu pahastui ja maiskutti tahallaan vielä äänekkäämmin.
- Muista, että olen sentään Karhu, oli tasa-arvoa tai ei, se murahteli, - eikä ääntäni ja ruokatapojani sovi arvostella.  Sitä paitsi minun mahani on suuri ja tarvitsee enemmän marjoja kuin teidän.
- Mutta ei sentään noin paljon, vikisi Hiiri, ei sentään kaikkia marjoja…

Karhu sai Hiiren vikinästä tarpeekseen. Niinpä se kourasi molemmat kämmenensä marjoja täyteen - ja hiiren siinä mukana.  Nakkasi suuhunsa ja nielaisi.

Samalla Tapio ilmestyi metsän laitaan.

- Hupsis! huusi Karhu muka säikähtyneenä, - Pitipä sattua, pitipä sattua. Nielaisin juuri vahingossa hiiren marjojen mukana. Oijoi. Olen niin pahoillani.

Tapio mulkaisi Karhua epäilevästi, mutta luotti tämän sanaan, sillä kuten sanottu, Karhusta oli tullut Tapion innokkain opetuslapsi.

- Noo, vahinko mikä vahinko.  Niitä sattuu. Mutta ole varovaisempi tästä lähin ja muista: Kaikki Kaukametsän asukit ovat minulle yhtä tärkeitä. Muuten metsän moniäänisyys ja tasa-arvo eivät toteudu.

Karhu nyökkäili kiitollisena, että pääsi pälkähästä niin helpolla.

Jatkoivat marjastamista kahdestaan, Karhu ja Jänis. Mutta liika ahmiminen kostautui, Karhulle tuli kakkahätä. Niinpä se kyykistyi marjamättään viereen, ähisi aikansa ja kysäisi Jänikseltä muina karhuina:

- Tuota… Sinulla kun on tuollainen kaunis ja pehmeä turkki, niin tarttuuko siihen helposti kakkaa?
Jänis oli hieman ihmeissään:
- Tarttuu toki. Tarttuu toki. Liiankin hyvin. Mutta miksi sinä karhukuoma tuommoisia kyselet?
- Ihan muuten vain, sanoi Karhu - ja pyyhki Jäniksellä persettään.

Sen pituinen se.

Jussi Juhani