Ihan vain sen vuoksi, että edellisessä blogissani kirjoitin kiroilusta, tekee nyt mieli kirjoittaa rakkaudesta. Ette ehkä tienneet, mutta olen auttamaton romantikko.

Tiedän, että tosielämäni ja blogielämäni perusteella minut on leimattu riistäjäksi, kieroilijaksi, ilonpilaajaksi, venkoilijaksi, addiktiksi, panettelijaksi, huijariksi, rasistiksi, sovinistiksi, moukaksi, narsistiksi, rienaajaksi ja sietämättömäksi. Mikäpä siinä. Kaikkea tuota olen, paitsi rasisti. Sovinistikin vain sillä ehdolla, että se tarkoittaa naisen ja miehen erilaisuuden kunnioittamista. Mutta muut määritelmät käyvät. On mukavaa olla paljon. Kiitos.

Romanttinen puoleni voi tulla teille yllätyksenä. Myönnän, että yltiöromanttinen kiroileva rienaaja-riistäjä on hieman outo yhdistelmä, mutta vielä oudompaa on rakkauden patologia.

Mitä se rakkaus on?

Enimmäkseen oksitosiinia, ikävä kyllä.

Siis kemiaa. Juuri sen niminen intohimohormoni muuttaa sammakot prinsseiksi ja saa persjalkaisen juopon näyttämään rakastettavalta kunniallisen ja järkevänä pidetyn naisen silmissä. Oksitosiiniryöppy huumaa aivot. Vaikka edessä seisova kummajainen ei kiinnostaisi ketään muuta ihmistä koko planeetalla, niin hormoninihumalassa hoipertelevan mielestä kyseessä on ihmiskunnan rakastettavin ja kiihottavin yksilö.

Eivät ihmiset yleensä rakastu toisiinsa, he rakastuvat oman aivokemiansa aiheuttamaan euforiaan. Ja kun sen tuoma hulluus loppuu parin, kolmen vuoden jälkeen, niin suomukset tipahtavat silmiltä – ja selluliitti lähtee. Jos suostuu edes suosiolla lähtemään. Useimmiten hannaavat vastaan ja riitelevät dvd-kokoelmasta, tupperware-kulhoista ja kadonneesta ruohonleikkurista.

Oman kehon tuottama oksitosiini on samanlainen huume kuin vaikkapa opioidit, se koukuttaa. Niinpä monet etsivät aina uusia ja uusia sammakoita nähdäkseen heidät hetken prinsseinä ja prinsessoina ja tunteakseen rakastumiskiiman. Yleensä sama lopputulos: kyllästyminen ja lihava riita. Rakkaushormonin eritys lopahtaa ja edessä seisoo vuosisadan erehdys.

Olen harrastukseni vuoksi luuhannut elämäni aikana tuhansia tunteja erilaisissa tanssiravintoloissa, päivä- ja iltatansseissa ja muissa pippaloissa ja seurannut sivusta oksitosiinihuurujensa keskellä hoippuvien homo sapiens -apinoiden pariutumismenoja.

Löytävät toisensa. Kihertävät, sukivat, silittelevät ja näykkivät. Häviävät kuvioista pariksi vuodeksi leikkimään kotia. Palaavat häntä koipien välissä – mutta eri matkoissa. Hivuttautuvat vaivihkaa parketin eri reunoille kyttäämään uutta ihastusta. Se löytyy parissa viikossa – ja taas mentiin. Uudelleen ja uudelleen. Kolmekymmentä vuotta putkeen, kunnes rypyt ja nivelrikko melkein voittavat oksitosiinikoukun.

Mutta vain melkein. Sitten hengaillaan eläkeläistansseissa ja rantalomakohteiden klubeilla. Mitä luulette heidän sieltä vielä lonkkavikaisinakin etsivän? No rakkautta tietenkin. Edelleen. Sitä oikeaa. Mutta luvassa on vain nuoruuden huuman puolivelttoa korviketta. Oksitosiinia enää tihkuu entisen ryöppyämisen sijaan.

Julkkisstarat näyttävät meille esimerkkiä pikarakastumisista. Kaikkien tuntema, nyt jo seitsenkymppinen, laulajatähtönen on ilmoittanut ainakin kahdessakymmenessä eri haastattelussa viimeisen neljänkymmenen vuoden ajan: Olen avoinna rakkaudelle! Viimeksi muutama kuukausi sitten. Hän on rakastunut ehkä miljoona kertaa. Rakastunee vielä vaippojensa vaihtajaankin dementiakodissa.

Onko tuollaisessa sitten jotakin pahaa? No ei tietenkään. Inhimillistä, mutta hivenen surullista. Tuhlata elämänsä muka rakastumalla yhä uudelleen ja uudelleen – ja kuolla yksin. Kun jokainen niistä kymmenistä muuttui lopulta takaisin sammakoksi.

Tuollaisessa ei tietenkään ole kysymys rakkaudesta, vaikka onkin mukavan romanttista nimittää sitä sellaiseksi. Kysymys on narsistisesta tunnetripistä. Ihminen rakastuu omaan rakkaudentunteeseensa ja oksitosiinin aiheuttamaan intohimoon. Toinen osapuoli, se näennäinen kohde, on pikaparisuhteessa vain hetkellinen egotripin mahdollistaja – ja sitten rakkaus muka loppui. Tosiasiassa sitä ei koskaan ollutkaan.

Itsekkyys ja rakkaus eivät ilmene yhtä aikaa. Ne ovat toisensa poissulkevia. Vain toinen mahtuu samaan tilaan kerrallaan.

Oikea rakkaus ei pääty. Se ei riipu kulloisestakin hormonitoiminnasta. Ja aivan totta: Kaiken se kestää, kaiken se kärsii, eikä muistele kokemaansa pahaa. Rakkaus ei anna anteeksi, se ON anteeksianto. Rakkaus ei ole lässyttämistä, mutta syvälle silmiin katsomista kyllä. Se on sisäistä kipua toisen kärsimyksestä, iloa toisen ilosta vuosikymmenestä toiseen. Kunnioittavaa koskettelua ja ihmisen näkemistä ihmeenä. Siihen ei kuulu rakastetuksi tulemisen ruinaamista. Sille riittää, että saa itse rakastaa. Se ei koskaan vaadi vastarakkautta – ja siksi kenties sitä saa.

Jussi Juhani