Kiva, että Suomessa on rohkeita naisia. Kun Tony Halme kuoli, Kaarina Hazard haukkui hänet sikaniskaksi, niskamakkaraksi, mulliksi ja elukaksi. Kun Matti Nykänen kuoli, Pihla Viitala muistutti (Helmi Kekkosen blogitekstiä kopioiden), että Matti Nykänen olisi saanut tuomion tapon yrityksestä. Mitä tämä siis ei ole saanut. Mutta anyway.
– Monen ihmisen mahdollisesti myös tuhonnut. Onko saavutetut mitalit se mikä tekee ihmisestä kunnioitettavan, vai voitaisiinko pohtia ennemminkin sitä, minkä jäljen tyyppi on jättänyt tähän yhteiskuntaan suhteessa vaikka hänen läheisiinsä, jatkaa Viitala muistuttamistaan Nykäsen menneestä elämästä.
Tosin Pihla Viitala on poistanut päivityksensä ja pyytänyt Nykäs-kommenttejaan anteeksi, mutta kuitenkin.
Ai, että mitä ”kuitenkin”? No sitä, että kaikki nämä arvon naiset osoittavat rohkeuden ehkä vaativinta lajia: vainajien mollaamista mahdollisimman pian kuolinhetken jälkeen.
En tiedä kohdistivatko sanansa omaisille vai meille sivustakatsojille, mutta kovin topakoina ainakin olivat. Ehkä jopa puhisivat kirjoittaessaan. Sellainen reaktio tulee, kun pääsee sanomaan jotakin inhoamastaan ihmisestä. Normaali käytäntö on, että puhistaan elävien edessä, mutta ajat muuttuvat.
Koska naiset menettelivät julkisesti noin, niin ehkäpä siitä tulee se kuuluisa uusi normaali: Suomalainen mies haukutaan sekä eläessään, että vainajana. Mikäpä siinä.
Tosin ennen vanhaan, jolloin kaikki oli tietenkin paljon huonommin, noudatettiin yleisesti sovittua sääntöä: Vainajista ei puhuta pahaa. Eikä varsinkaan silloin, kun omaisten surutyö on vasta alkamassa. Sääntö kunnioitti sekä kuoleman lopullista sovitusta, että jälkeenjääneiden sydäntäsärkevää murhetta. Eräs tapa lohduttaa oli juuri se, että vain vainajan hyviä puolia muisteltiin. Muu olisi ollut - anteeksi brutaali ilmaisu - puukon kääntelyä haavassa.
Nyt on toisin. Sanomisen valta on siirtynyt meiltä vanhanaikaisilta sikaniskoilta ja mulleilta heille, joiden niska lienee olemassa vain sitä varten, että se kannattelee heidän omaa paremmuuttaan. Ehkä niin on hyvä. Entinen maailma olikin aikas naiivi paikka tahdikkuusvaatimuksineen. Parempi lienee, että vainajatkin saavat kuulla kunniansa. Miespuoliset varsinkin.
Ohjeistinkin juuri vaimoani, että jos kuolen häntä aiemmin, niin varaa jonkun jo etukäteen kertomaan hautajaisissani koko suvulle, millainen paskiainen oikeasti olin.
Jussi Juhani