Onpa mielenkiintoista seurata suhtautumista koronatoimenpiteisiin. Siis näin keittiöpsykologisesta näkökulmasta. Jälleen kerran huomaan, että ihmisen kyky valehdella itselleen ja muille on hämmästyttävä.
Nyt WHO:ta myöten ihastellaan jo Ruotsin mallia. Siis, että antaa kuolla vain, jos kerran on kuollakseen. Ja sitten ollaan samalla muka niin surevan näköisiä, että tv-ruutukin hikoaa - vaikka ei sureta yhtään.
Siitähän Ruotsissa loppujen lopuksi on kysymys. Haetaan laumasuojaa nuorille ja vahvoille ja hoitokodeissa heilukoon viikate. Kuolisivat ne muutenkin ja tuleepahan hoitajamitoituskin kerralla kuntoon, kun hoidettavat katoavat krematorioon.
”Antaa kuolla, jos on kuollakseen” on kyllä ihan uljas ajatusmalli. Varsinkin niin kauan, kun kuolema ei raavi omaa takamusta. Minäkin olen aina tykännyt kierolla tavalla siitä ajatuksesta, mutta…
Kun olin nuori, tykkäsin siitä huomattavasti nykyistä enemmän.
Jotenkin se ajatus vain alkaa muuttua, kun itse on koronan suhteen lähes pahimmassa vaaravyöhykkeessä: Ikää on kertynyt jo reippaasti, sukupuolena on mies ja niitä perussairauksiakin löytyy. Eli tilastojen mukaan meikällä on noin 50% varmuudella hengenlähtö tiedossa, jos sairaalaan asti joutuu.
Sitten kuulee, että naapurimaassa ihannoidaan strategiaa, jossa viruksen leviämistä ei juuri säännöillä rajoiteta, vaan luotetaan ihmisten omaan harkintaan. Puistattavaa.
Vainajia on sen harkinnan seurauksena tähän saakka kertynyt vasta vaivaiset kaksi ja puoli tuhatta. Joten onhan tuota vielä koemateriaalia hoitokodeissa jäljellä, että saadaan tämä ylevä ihmiskoe viedyksi loppuun.
Suurin osa koronauhreista naapurimaassa on kuollut juuri hoitokodeissa ja vastaavissa. Kysymyksessä ovat ihmiset, joista kukaan nuorehko ei oikeasti välitä. Siis tarkoitan ihan oikeasti oikeasti.
Puhetta kyllä piisaa. Kauniita sanoja välittämisestä. Sellainen on tapana. Suu suoltaa sanoja ilman todellista sisältöä vain, että puhuja vaikuttaisi empaattiselta.
Ja aika mukavaltahan se sellainen puhe kuulostaa omissakin korvissa. Ihan lämmintä aaltoa rintalastan alla hyräyttelee, eikö? Ihmisellä on julmetunmoinen kyky lämmitellä oman hyvyytensä hiilloksella.
Varsinkin Ruotsissa. Jakamaton ihmisarvo… ja niin edelleen. En viitsi kirjoittaa kokonaan sitä sosialidemokraattista tekopyhyyslätinää. Tekstistäni tulisi kilometrin mittainen.
No, nythän se jakamaton ihmisarvo on nähty. Pian kolme tuhatta vainajaa ja rutkasti lisää tiedossa, eikä kukaan nuoremmista ruotsalaisista edes huolestu. Paitsi leikisti.
Puhumattakaan, että valtiovalta olisi aikeissa laatia sääntöjä, jotka suojelisivat sitä ihmisarvon jakamattomuutta. Kuolisivathan ne muutenkin, vanhat… Laumasuojaa nääs pukkaa tällä menolla. Ja mitä nuorempi lauma, sen parempi suoja.
Olen aina tiennyt, että tuo ihmisarvohokema on tyhjääkin tyhjempi fraasi. Ruotsalaiset todistavat parhaillaan, että olen siinäkin oikeassa. Tällä kertaa se ei tuota iloa lainkaan.
Jos olisin näillä tiedoilla ruotsalaisessa hoitokodissa, yrittäisin uida viimeisillä voimillani vaikka Färsaarille. Ihan vain siksi, että saisin edes kuolla kunniallisemmin kuin johonkin keuhkot mädättävään muurahaiskäpyruttoon valtiojohdon välinpitämättömyyden vuoksi.
Luotan ruotsalaisten harkintakykyyn tässä asiassa yhtä paljon kuin siihen, että Olof Palmen murhaaja lopulta löytyy venäläisestä sukellusveneestä Kallavedeltä. Siis en yhtään.
Miksi pitäisi luottaa kansakuntaan, joka kieltäytyy näkemästä realismia missään muussakaan asiassa? Humanismin suurvalta. Just. Autot palavat, kranaatit räjähtelevät, vanhukset kuolevat… Mutta onneksi puhetta ihmisarvosta piisaa.
Jussi Juhani