Luin taas pitkästä aikaa syntymäkuntani Rautavaaran historiaa. Veli Korkalaisen ansiokas kirja, Älä köyhyyttä, älä rikkautta anna, kertoo metsäsuomalaisten  käsittämättömästä kurjuudesta vielä aivan lähimenneisyydessä. Se on karuton faktakokoelma maan köyhimmän kansanosan taistelusta nälkää, verovoutia ja sairauksia vastaan. Tosikertomuksia savotoista, ruokkolehmistä, vaivaistaloista, almujauhoista, maakuoppa-asumuksista... Se on oodi köyhimmistä köyhimpien ihmisten sydäntä särkevästä sinnittelystä kohti parempaa elämää.

Näin lapsuudessani itsekin viimeisiä kaikuja tuosta kurjuudesta: Luokkatovereissani oli paljon köyhien salomökkien asukkeja, joilla saattoi toisessa jalassa olla erivärinen kumisaapas kuin toisessa, tai joiden eväspapereista vilisti pulpetin kannelle russakoita. Heitä, joille kunta antoi suuressa armossaan kerran kahdessa vuodessa siniset sarkahousut.

Ukkini kertoi syöneensä nuoruudessaan pettuleipää ja mummoni samoin. Isä muisteli, että oravakeitto maistui pihkalle ja äiti muisti lapsuudestaan vielä perheen, joka asui puoliksi maan alle rakennetussa hökkelissä. Hän  itse (äitini siis) oli nukkunut sisarustensa kanssa muutaman kuukauden kunnantalon eteisen lattialla kotimökin tuhouduttua tulipalossa.

Niinpä joka kerran, kun luen jonkun helsinkiläisprofessorin edistyksellisiä ulostuksia kuinka suomalaisetkin ovat hyötyneet kolonialismista ja valkoisesta ihonväristään, tunnen syvää inhoa. En rautavaaralaisuudestani, vaan siitä, että maassa maksetaan korkeaa palkkaa ihmisille, jotka eivät kopeista titteleistään huolimatta tunne oman kansansa todellista historiaa.

Tai ehkä totuus onkin juuri niin kuin sanoo: Ehkä osa suomalaisista todellakin hyötyi kolonialismista ja orjakaupasta. Ehkä ne hyötyjät olivat juuri näiden katumusta vaativien professorien esi-vanhempia?

Siksi sukuhaaran jälkipolvi tietää, mistä puhuu. Että rikastuttiin, kun suku myi orjalaivojen rakennustarpeiksi ne puut, joita minun rautavaaralaiset esi-isäni oravakeiton voimalla lumisissa metsissä kaatoivat. Metsissä, jotka gutzeittien ja muiden ulkomaalaistaustaisten ”Suomen pelastajien” toimesta oli röyhkeästi huijattu alkuperäisiltä omistajilta lipevien metsäfirmojen omaisuudeksi.

Sama meno oli silloin kaikkialla maassa. Sisä- ja Pohjois-Suomen köyhissä pitäjissä tuhannet ja tuhannet metsätyömiehet raatoivat orjapalkalla itsensä hengiltä, että heidän isiltään metsät ryövänneet firmat voisivat hyvin.

Ehkä metsäsuomalaisia armottomasti riistäneiden patruunoiden jälkeläiset viimeinkin alkavat katua sukunsa syntejä. Toki tekevät sen jälleen kerran niin ovelasti, että taakka ei lankea omille harteille. Niinpä he yrittävät syyllistää kaikki suomalaiset. Haluavat meidät sijaiskärsijöikseen.

Syyllistykää te muut aivan rauhassa, mutta minä sanoudun kaikesta tuosta irti joka ikisellä solullani, koska:

1. En ole koskaan millään tavoin hyötynyt siitä, että olen valkoinen heteromies. En koskaan. En missään tilanteessa. En mitenkään. Piste.
2. En minä, eikä tietääkseni kukaan lähisukulaisenikaan, ole koskaan hyötynyt millään tavoin kolonialismista tai orjakaupasta. Päinvastoin, olemme kärsineet siitä.

Rautavaaran metsissä ei edes ihonvärillä ollut väliä. Siellä eli vain naamaltaan laikukkaiksi ahavoituneita alkuperäiskansan jäseniä.  Esi-isiäni, joita nykyisten kolonialismikatujien esi-isät säälittä sortivat.

Jussi Juhani