Hesburgerin perustaja Salmela arvioi Ylen haastattelussa sosiaaliturvan vieneen suomalaisilta työmotivaation. Moni muu on erehtynyt sanomaan samaa. Minä en sano, koska niin ei saa sanoa. Siitä nousee hirveä älämölö. Salmelankin sanomisesta nousi.
Ei kai kenenkään muun (paitsi meikän) tuttavapiiriin sentään kuulu vempuloita, jotka eivät mene paskaduuneihin, koska sossusta saa enemmän tekemättä mitään? Joo, oikein arvasin. Ei muilla ole sellaisia kavereita, lusmuystäviä. Ei tietenkään. Siksipä tuollaisten riistäjäsalmeloiden hölinät ovat heistä niin loukkaavia.
Mikähän helkutin paskamagneetti minä sitten olen, kun ystäväjoukossani on useitakin elämäntapasossuttajia? Eivät siis kuvittelekaan menevänsä töihin (paitsi jos johtajaksi) niin kauan kuin kaikki yhteiskunnan tuet pysyvät entisenlaisina. Ovat vannoutuneita systeemin siivestäjiä. Toki valittavat – niin kuin rooliin kuuluu – että yhteiskunta on tosi syvältä, kun ei hae heitä kotisohvan pohjalta unelmaduuniin, mutta…
Nauramme yhdessä moiselle teatterille. He tietävät minun tietävän, että eivät ole vakavissaan työnhakunsa kanssa, ja he tietävät minun melkein hyväksyvän elämäntapansa. Joskus vetäisemme asialle ihan selkäkeikat. Tiedättehän: Nauru vapauttaa endorfiineja ja nauru poliittisesti korrektille jargonille ”kukaan ei käytä sosiaalitukia koskaan väärin” lirauttaa melkein kuset housuun.
Itse olen työteliäs lusmu. Olenhan yrittäjä. Vedin kolmekymmentä vuotta putkeen huumetta nimeltä positiivinen ajattelu. Sen seurauksena minulle kävi niin kuin kaikille sen uskonnon edustajille käy: Pikku mittakaavassani menestyin. Nyt en enää ole yhtään varma kannattiko.
Millä menestys lopulta mitataan? Arkunkantajien vahingonilollako? Toki minulla on puurtamiseni seurauksena nyt tavaraa ja ikäisekseni hyvä kunto, mutta hauturia tuskin kiinnostaa roinakasani ja päivän kuntohan näkyy arkun kantta raottamalla. Ehkä on sittenkin viisaampaa kartella paskaduuneja ja turhia ponnisteluja.
Tavaran lisäksi myös tuttavia on kertynyt. Jopa ystäviä. Muutamat heistä edellä mainittuja vempuloita, mutta toki enemmistö ihan kunnon kansalaisia. Heitä, jotka ahkeruudellaan ja rehellisyydellään pitävät pyörät pyörimässä, että lusmututtuni saisivat lorvia. Siinä on kai olevinaan jotakin solidaarisuuden tynkää, että jotkut raatavat niska limassa, jotta toisten, laiskempien, ei tarvitsisi. Sillä tavalla ainakin minulle tuttu maailma toimii. En tiedä miten teidän.
Ihmettelen silti…
Siis ettei kukaan toinen ole törmännyt tyyppiin, joka vetää samaan aikaan kaikki mahdolliset avustukset ja päälle lonkkaa? Ettäkö yhteiskunnan tukien hyväksikäyttö muiden työnteon kustannuksella on niin harvinainen ilmiö, jotta ainoastaan yksi epämääräinen tanssinopettaja Kuopiosta on siihen törmännyt – ja yrittäjä Salmela tietenkin? Uskottavahan se on… Yritän kuitenkin vielä toista kautta:
Eikö kenenkään muun tuttavapiiriin kuulu edes erään kadehdittavan huolettomasti elävän etnisen ryhmän edustajia? Ryhmää en tarkemmin määrittele poliittisen korrektiuteni vuoksi. Vihjeeksi voin toki kertoa, että ryhmän edustajat ovat levittäytyneet kaikkialle maailmaan. On vain yksi maa, jossa heitä ei tapaa: työmaa.
Ystäväpiiriini kuulu siis heitäkin. Ovat mukavia ja yleensä hyviä tanssimaan ja laulamaan. Puhumme tavatessamme niitä näitä, mutta emme koskaan työasioita. Sellainen on rentouttavaa. Siksi en ole viitsinyt kysäistä heiltä miten Mersu hankitaan ilman työntekoa. Omani kun vaati muutaman vuoden hikoilun ja tuskailun – ja odottelun, että luottotiedot puhdistuisivat.
* * *
Jo eräässä aiemmassa blogissani kirjoitin, että yhteiskunnallista keskustelua seuratessani mieleeni hiipii usein epäilys: Joko minä elän eri planeetalla tai sitten muut vain valehtelevat.
Jussi Juhani