Joku kuolemaa lähestyvä on sanonut: Yhtenä päivänä kuolen, kaikki muut päivät elän.
Se on niin viisaasti sanottu, että luulenpa, ettei suurin osa ymmärrä sitä. Ei ehdi kiireiltään ymmärtää. Lyhyesti avattuna se kehottaa vain huomaamaan, että olen tänään elossa ja se on enemmän kuin kylliksi. Ja juuri tuo huomio jää lähes aina tekemättä. Kaikilta.
Sitä vain kulkee ja kiukuttelee. Samalla pohtii jotakin niin maar hemmetin tärkeää kuin ehdinkö Ikeaan ennen sulkemista vai en.
Ja se oikeasti tärkein, kaikista olennaisin, oma ainutlaatuinen olemassaolo, jää näkemättä ja kokematta: tunnen, hengitän, näen, kuulen, haistan, maistan... ja solujani elossa pitävät prosessit toimivat kuin junan vessa.
Että elän, olen ja koen, se on ihme! Ei Ikean hämmästyttävä tarjous itsestään kasautuvasta kenkätelineestä.
Itse asiassa oma olemassaolo on ihmettä paljon suurempi juttu. Niin suuri, ettei sille löydy sanoja. Ja myös se kaikki muu, jolla olemattomuus on täytetty, sekin salaperäisesti on, eikä sillekään ole sanoja.
Ette ymmärrä? No, voisihan se kaikki muu olla olemattakin, samoin minä. Se on toinen vaihtoehto: olemattomuus. Vallitseva olotila lieneekin juuri olemattomuus, josta tämä hämmästyttävän ihmeellinen asia, oleminen, jostakin syystä kumpuaa.
Descartesin tokaisua, cogito ergo sum (ajattelen, siis olen), pidetään viisaana. Ei se ole kummoinen. Pikemminkin kesken jäänyt ajatuskyhäelmä. Ajattelu ei nimittäin takaa mitään, vaan kokeminen. Olemassaolonsa kokemiseen ei tarvitse ajatuksia, Ikean kenkätelineen kasaamiseen kyllä. Itse asiassa juuri ajatukset pilaavat kokemisen.
Kenkätelinettä kasatessaan ei koe olemassaoloaan, vaan ainoastaan ajatustensa aiheuttaman kiukun. Jos on moukka, niin kuin minä, sitä ei kutsu edes kiukuksi, vaan ihan vitutukseksi.
Palautusmatkaa Ikeaan on muutama kilometri. Vittuuntuneella siinä menee alle kymmenen minuuttia.
Jos olisin pieni lapsi, niin vaivainen viidenkymmenen metrin matka, yksi pylväsväli, kestäisi tunnin!
En yksinkertaisesti ehtisi nopeammin. Kaikki ne ihmeet matkan varrella pitäisi ehdottomasti kokea: kimalaisen pörinä, lehtien kahina, sääriä kutittavat heinät, pusikon pelottava tummuus... taivaalla tanssivat pilvet, tuoksujen täyttämä ilma.
Ja joka puolella ihmeellisiä mönkiviä, ryömiviä, lentäviä pikku otuksia! Lepatusta, sirinää, suhinaa, sirkutusta... Varpaiden välistä pursuavaa mukavaa mönjää, nenään tunkeutuvia voikukan haituvia, pohkeita pisteleviä jotakin...
Ja valoa! Kaikkialle läpitunkevaa lämmittävää valoa: kädellä, paljaalla jalkaterällä, pylvään toisella sivulla enemmän kuin toisella, ja eniten pään yllä, korkealla... mikä häikäisevä kirkkaus, mitkä jännittävät varjot...
Ihmeitä enemmän kuin mieli ehtisi suodattaa. Mikä suurenmoinen matka! Yksi ainoa pylväsväli.
Kuljin sen tänään. Kuljin eilenkin. Mikään matkalla ei ole muuttunut, ihmeet eivät ole vähentyneet. Mutta minä olen muuttunut. Mennyt piloille. Kaikki aikuiset ovat.
Jussi Juhani