Kyllä te olette outoja. Suurin osa. Tai siis teidän mielestänne ilmeisesti minä. Ilman ihmeempiä empatioita nielaisitte noin vain ns. vastuullisen median ajojahdin ja maalittamisen, joka kohdistui viisitoistavuotiaaseen poikaan.
Ymmärrättekö pölvästit edes mistä puhun?
Mikkel Näkkäläjärvestä tietenkin. Ja teistä. Koko suomalaisen median ja somen voimin olette sanallisesti lynkanneet keskenkasvuisen lapsen, joka ajattelemattomuuttaan osallistui kissan tappamiseen. Teon hetkellä Näkkäläjärvi oli nimittäin vielä lapsi.
Onko teillä tapana suhtautua kaikkiin muihinkin lapsiin samalla tavoin? Panette muistiin heidän kolttosensa, odotatte että kasvaa aikuiseksi, ja sitten revitte hänet julkisesti palasiksi lapsuuden erehdyksistään? Miten te itse kasvoitte? Luostarissa? Sängyn alla? Koko lapsuuden mittaisessa pyhäkoulussa? Vai millä ihmeen tavalla onnistuitte pysyttelemään niin viattomina, että on vara nostaa tikun nokkaan toisten lapsuus?
Tiedän, että tämän jälkeen pidätte minua hirviönä, mutta kerron silti, ettei minun nuoruudessani maaseudulla kissan tappaminen ollut kummoinenkaan uutinen. Itsekin olen lopettanut ainakin pari kissaa.
Lähes joka talossa tapettiin silloin tällöin kissa tai koira. Muita elikoita useasti vuodessa. Eläimet tapettiin useimmiten lyömällä niitä jollakin astalolla päähän. Teuraseläimiltä viillettiin lisäksi kurkku auki, että saatiin veri talteen. Kissoilta ja koirilta ei. Kissavainaasta ei saanut aikaiseksi oikein mitään hyödyllistä, joten ne viskattiin tunkiolle tai poltettiin, koirista – pystykorvista varsinkin – sai oivat rukkaset.
Näkkäläjärvi on minua huomattavasti nuorempi, mutta kotoisin alueelta, jossa mainitsemani suhtautuminen eläinten teurastukseen lienee edelleen voimassa. Siellä ei siis suhtauduta kissoihin ja eläimiin ylipäätään samalla tunteella kuin Helsingin Kalliossa, jossa ne samaistetaan ihmisvauvoihin.
(Huomatkaa: Tekstini ei edusta mitään mielipidettä eläimiin suhtautumisessa, se ainoastaan kertoo, kuinka asiat oikeasti ovat. Tai ainakin olleet. Joten jeesustelkaa ihan keskenänne.)
Nyt kun Näkkäläjärvi on nyt yleisesti maalitettu kissan tappamisen seurauksena, kysyn vain, miten tämä Näkkäläjärven maalittaminen eroaa esim. vaihtoehtomedian harrastamasta maalittamisesta, jota julkisesti niin paheksutaan?
Vastaan itse: Ei mitenkään. Jos viisitoistavuotiaan pojan ajattelematon teko vedetään lyömäaseeksi vielä silloin, kun hän alkaa olla jo kolmikymppinen, kyse ei ole journalismista, vaan silkasta rottamaisuudesta. Piste.
Näkkäläjärven tapauksessa todennäköisesti hänen loppuelämänsä on tältä osin piloilla. Hänet muistetaan aina kissantappajana. Mutta sehän oli tietenkin maalittajien tarkoitustkin. Elämän mittainen häpeä ja mieluummin, jos se ylettyisi iäisyyteen saakka.
Että onnittelut vain taas kerran, hyvät ihmiset, korkeasta moraalistanne, arvopohjastanne ja eettisyydestänne.
Jussi Juhani