Nyt-liitteessä, tuossa Hesarin teiniangstiosastossa, nirpat arvostelevat  paikallisia ravintoloita. He ovat ylimaallisen vakuuttuneita, että juuri heidän makunsa ja näkemyksensä siitä, kuinka kaiken pitäisi olla, on se ainoa oikea. Tuhoavat tai nostavat kuppilan, johon kutsumatta änkeävät. Ymmärrän. Arvostelen itsekin mielelläni kaikkea.  Ruokapaikkoja nyt ainakin.

Tässä asiantunteva arvioni kuopiolaisesta lounaspaikastani, johon menen pettymään aina uudelleen ja uudelleen.

Jo parkkialueella huomaa, että aivan liikaa Skodia ja Nissaneita. Eivätkä edes kovin uusia.  Avolava pick-upejakin useita, samoin pakettiautoja. Ei hyvältä näytä.  Jo autot paljastavat ruokalistan: Lihapullia, makkarakastiketta, makaronilaatikkoa, hernekeittoa, paistettuja perunoita.  Salaattina suolakurkkuja, punajuurihaketta ja ketsuppia.  Juomana kotikaljaa, täysmaitoa ja kraanavettä.

Yksikään avolavamies ei voi vastustaa yhdistelmää lihapullat makaronilaatikon kera makkarakastikkeessa. Sellaista ei kerta kaikkiaan ole tapahtunut ihmiskunnan historiassa. Siis vastustamista. Sivumennen sanoen: Ostin juuri vanhan avolava-Nissanin. Kulkee oikein hyvin. Tosin savuttaa hieman ja paukahtelee.

Ravintolan kalustus on minimalistisen niukka, mutta riittävä. Lähes jokaiselle riittää oma pöytä ja tuoli. Vain pari kertaa olen joutunut ruokailemaan seisaaltani takaseinään nojaten.  Takaseinässä on olkapään korkeudella somisteena surrealistisia rasvaläikkiä.

Paikka on myös riittävän siisti. Sopivasti leivänmuruja lattialla, ikkunat hieman huurussa... Juuri niin kuin kuuluukin. Antamassa tunnelmaa. Pöydät pyyhitään säännöllisesti. Ruokailijat pyyhkivät ne haalareittensa hihoilla noustessaan palauttamaan astiansa. Samalla osa leivänmuruista kulkeutuu ulos rakennuksesta turvakenkien pohjaurissa. Kätevää.

Pöytiin ohjaus on kunnossa. Ulko-ovelta johtaa yhtenäinen kuravana kohti tiskiä. Sitä on helppo seurata, jos ei halua nostaa katsettaan sisään tullessaan. Kukapa haluaisi? Sellainen ei ole tapana ruokailemaan tultaessa. Tiukka keskittyminen itse asiaan alkaa jo parkkipaikalla. Täällä jokainen on itse vastuussa omasta ruokaorgasmistaan.

Maistan ensin lihapullia. Ovat palaneet hieman karrelle. Juuri niin kuin pitääkin. Makaronilaatikon toinen reuna on saanut lämpöä liikaa, toinen ehkä liian vähän. Otan suurin piirtein keskeltä. Suutuntuma on oikein hyvä.  Juuri näin makaronilaatikko täytyy valmistaa. Epätasaisesti.

Juomaksi olen valinnut kotikaljan. Sopivan lämmintä ja hapanta. Nostalgisen kiljumaista.

Makkarakastike on tehty oikeaoppisesti vehnäjauhoista ja HK:n Sinisestä. Mausta päätellen ylikuumalla liedellä kärisyttäen. Kastikkeeseen on tarttunut pikantti vivahde edellisen paistoksen jälkimakuja.  Ehkä jopa ripaus aamiaismunakasta. Täydellistä!

Suunmukaisiksi nahistuneet suolakurkut ja toissapäiväinen punajuurihakkelus ravistelemalla täyteläistetyn ketsupin kanssa tekevät yhdistelmästä lähes taivaallisen. Vain yhtä jään kaipaamaan: sipulisilppua.

Menen kysymään tiskiltä. Samalla saan testattua palvelun tason.

Mies tiskin takana ei nosta katsettaan, jatkaa tyhjentyneen makkarakastikepänikän vaihtamista. Murahtaa lopulta kuitenkin:
- Että sipulia? Tuossahan sitä on aivan nenäsi edessä. Ota silimä kätees ja kato, jos et muuten löyvä.

Kappas. Niinpä onkin. Nyt onneni on täydellinen. Annan lounaspaikalle täydet viisi pistettä. Niin antavat muutkin. Se on aina täynnä. Suosittelen.

Jussi Juhani

PS. Jälkiruoka meinasi unohtua. Kiisseliä ja Pauligin Juhlamokkaa pahvimukista. Otin vain jälkimmäisen. Täydellinen maku, kun laittaa sokeripalan suuhun ja juo seisaaltaan ulkona avolava-auton vieressä.