Eräs ystäväni kirjoitti FB-sivullaan olevansa maailman turhin ihminen. Lohdutin häntä ja kerroin, että niin olen minäkin – ja kaikki muut. Muut eivät vain uskalla kohdata sitä ajoissa ja joskus siitä tulee heidän elämänsä syvin tragedia. Olen mielelläni täysin turha jo nyt. Ja olisin turha, vaikka en sitä ymmärtäisikään. Onneksi enimmäkseen ymmärrän. Mikään ei ole niin kaunista kuin oman turhuutensa tajuaminen.
Turhuuden vastakohta on tärkeys. Tarkemmin: oma tärkeys. Sen kanssa mesoaminen on kuin laittaisi luudan jalkojensa väliin ja kuvittelisi lentävänsä. Kun sellaisen vempeleen kanssa pomppii paikoillaan riittävän tomerasti, niin viimein korvissa suhisee ja luulee olevansa matkalla johonkin tärkeään kohteeseen. Tosiasiassa matka ei etene lainkaan. Rypyt vain lisääntyvät ja perse hiertyy. Eikä sellainen ole enää ollenkaan kivaa.
On muka hienoa ja terapeuttista, kun nykymaailmassa ei sallita turhuuden kokemusta. Jos sellainen tulee, se lääkitään pois. Se on kuin surmaisi satakielen ennen sen laulamista. Jotain uutta oli syntymässä, mutta se tapettiin kohtuun. Turhuuden kokemus on nimittäin totuuteen törmäämistä – ja ainoa asia, joka ei vahingoita ketään, on juuri totuus.
Tärkeyden näkökulmasta kaikella on muka syvä tarkoituksensa ja mystinen merkityksensä – ja minä itse olen tietenkin noiden tarkoitusten ja merkitysten kohde. Kakkaa. Tosiasiassa kyseessä on apinanarsistinen olotila, joka koostuu silkasta ajatustöhnästä: Henkisestä pönäkkyydestä, komeista titteleistä, näennäisestä vallasta, nähdyksi tulemisen ruinaamisesta, oikeassa olemisen hingusta… Siis suunnattomasta paskantärkeydestä.
Jos kaikki tärkeän minän naurettavat halut eivät tyydyty, ruikutus alkaa. Ja niin kuin tarkkakorvaisimmat kuulevat, maailma on sillä täytetty. Valitus on ihmiskunnan lakkaamatonta taustakohinaa. Egot vonkuvat ainaista puutettaan ja huomionkipeyttään – haluaan olla tärkeitä. Ja narsistisimmat haluavat lisäksi taivaaseen. Ikitärkeyteen. Huh huh. Luudan varret hankaavat jalkovälit vereslihalle ja he vai jatkavat haluamistaan.
Tuo itsetärkeyden näkökulma on toki perverssillä tavalla kiehtova: Tunne, että juuri tässä istuu merkittävä olento, saa ihon kananlihalle silkasta itserakkaudesta. Kaikki mitä minun rauhaani kuuluu, on maailman huomionarvoisinta asiaa ja muiden on parasta tietää se. Samalla sitä kerjää lapsen tavoin muilta tärkeilijöiltä oman ainutlaatuisuutensa tunnustamista: arvosta minua, please, niin minä arvostan sinua tai ainakin feikkaan arvostavani ja peukutan Facebookissa.
Säälittävää. Katsokaa simpansseja luontodokumenteissa. Ne tekevät sen tyylikkäämmin. Kerjätessään lajitovereiltaan rapsutuksia, ne samalla napsivat loiset suihinsa naapurin turkista. Sellainen on paljon hyödyllisempää kuin ihmisapinoiden tapa ripustella toistensa rintapieliin peltisiä prenikoita tai jaella kunniakirjoja ja arvonimiä. Todellisuudessa neuvos on synonyymi ketkulle ja akateemikko fakki-idiootille. Ja kuinka ylpeinä pukeutumaan oppineet apinat niitä toisilleen esittelevätkään!
Turhuuden oivaltamisen näkökulma on tuollaisesta vapaa. Se tunnustaa tosiasiat: Kosmos ei ole kiinnostunut minusta tippaakaan – eikä kenestäkään muustakaan. Ei, vaikka kuinka heiluttelisin käsiäni kirkon kattoluukusta ja hihkuisin kohti taivaita. Miten helpottavaa. Kosminen silmä ei vahdi tekemisiäni, ei kyylää eikä kyttää. Olen vapaa. Saan erehtyä mielin määrin.
Toiset ihmiset kiinnostuvat minusta lähinnä silloin, jos hyötyvät siitä itse. Jos väittävät rakastavansa, heidän hyötynsä ja palkkionsa on se miellyttävä rakkauden tunne, jonka he itse kokevat. Kieroa. Kun ymmärtää rakkauden itsekkyyden, voi nautiskella siitäkin estoitta. Sen kauneus on väliaikaisuudessa, ei pysyvyydessä. Toki se voi kestää läpi ihmiselämän, mutta joka väittää ihmiselämää pitkäksi, ei ymmärrä matematiikan lisäksi juuri muutakaan.
Merkitystäni ihmisolentona en voi turhuuden näkökulmasta riittävästi vähätellä. Jokainen muurahainen on yhtä tärkeä kuin minä. Ja koska niitä on huomattavasti ihmisiä enemmän, ne yhdessä hakkaavat tärkeyskisassa koko ihmiskunnan – ja kuitenkaan nekään eivät oikeasti ole tärkeitä lainkaan. Kunhan vaan ovat. Miellyttävän sattuman oikusta kuten minäkin. Mutta erittäin kivoja ne ovat. Muurahaisten tarkkailusta voisi periä maksun, se on niin viihdyttävää. Olen ollut huomaavinani, ettei niillä ole oikeusistuimia eikä moraalilautakuntia, silti tekevät ihan kelpo kekoja.
On lohduttavaa ymmärtää, ettei maailma toimi oikein eikä väärin, vaan pelkästään toteutuu. Jos riittävän suuri meteoriitti jysähtää telluksen niskaan tai Trump ja Putin painavat nappejansa, niin ei auta loitsu eikä rukous. Kaboom! Siinä meni kirkot, papit, paavit, mullahit ja rahvas. Taivas peittyy turhuuden jäänteisiin. Prenikat helisevät kylkiluun kappaleiden joukossa ja kunniakirjat lepattavat omistajiaan ehjimpinä. Elollisista ehkä vain murkut jäisivät jäljelle. Nuo armoitetut selviytymisen mestarit, zen-otukset.
Toteutuminen on se juttu. Maailmankaikkeus toteutuu juuri niin kuin kulloinkin tapahtuu. Ihmisen osa on toteutua siinä mukana. Aivan kuin voikukan keväällä: kukoistaa hetken tavallaan – ja muuttua pian haituviksi. Ne leijailevat keveästi. Leijaileminen on hienoa, mutta ei kovin tärkeää. Mikään ei ole.
Älkää etsikö jumalaa, etsikää totuutta. Tehkää siitä jumalanne. Antakaa sille nimeksi Turhuus. Kun teette sen, takaan: Onnenne on ylitsevuotavainen – tai ainakin koette niin syvän masennuksen, että lakkaatte uskomasta luutaa lentovälineeksi. Ja se on äärimmäisen terapeuttista.
Jussi Juhani