Kerron sadun. Ette ehkä ymmärrä sitä, mutta kerron silti.

*    *    *

Olipa kerran kylä, jossa asui aika mukavia ihmisiä. Tai olivat olleet. Nyt monet olivat eripuraisia ja riidanhaluisia. Kyläneuvosto oli tiukilla sovitellessaan naapurikiistoja ja sukujen välisiä kärhämöitä. Varsinkin mynttipuun hedelmistä riideltiin jatkuvasti. Ne eivät koskaan muka jakautuneet tasaisesti, aina joku sai liian paljon tai joku liian vähän.

Hedelmät olivat elintärkeitä. Mutta nyt oli tiukka aika. Myntit, niin kuin kyläläiset hedelmiä kutsuivat, olivat vähissä. Kylän puutarhassa kasvavat mynttipuut tuottivat huonoa satoa jo seitsemättä vuotta peräjälkeen.

Viisaat olivat opettaneet, ettei mynttejä kasva missään muualla kuin heidän kylässään. Se oli ainoa mynttikylä koko maailmassa. Tosin kyläläiset eivät tienneet muusta maailmasta, sillä kylä oli synkän metsän ja korkeiden vuorten ympäröimä, eikä kukaan rohjennut lähteä ulkopuolelle. Muutaman uskalikon tiedettiin nimittäin hävinneen metsän peittoon, eivätkä he milloinkaan palanneet.

Kyläneuvoston vanhat viisaat miehet olivat moneen kertaan teroittaneet, että mynttisatoa tuli vaalia huolella. Mynttejä ei saanut käyttää ravinnoksi kuin aivan viime tipassa, sillä jos ne loppuisivat kokonaan, tuho olisi edessä.

Nyt oli jokaisen pidettävä visusti huolta omista mynteistään – ja toisten. Kyläläiset miettivät, kuinka muilta saisi piilotettua muutaman myntin ja silti kulkea myntittömän näköisenä. Paras tapa käydä myntittömästä oli kiinnittää äänekkäästi huomio heihin, joilla niitä tiedettiin olevan hieman enemmän. Myntinluovutussääntöä tiukennettiin muutamien kohdalla ja keräiljät joutuivat luopumaan varastoistaan. Se aiheutti lisää katkeria riitoja ja kyläneuvosto oli helisemässä.

Kylän köyhimmässä talossa asui kaksi veljestä, Usko ja Toivo. Heidät tiedettiin heikkolahjaisiksi, lapsellisiksi haaveiljoiksi. Olivat perineet tapansa äidiltään. Tavallisesti pojille naureskeltiin, mutta nyt kyläläisten ilmeet olivat vihaisia. Pahimman epätoivon hetkellä nuo pölvästit olivat alkaneet höpöttää, että mynttejä saattaisi kasvaa muuallakin. Siis voitteko kuvitella! Että vuorten takaa muka voisi hyvinkin löytyä villejä mynttipuita. Kaikkea sitä. Nälkä varmaan sumensi poikamöllien älyä vielä entisestään. Tuota menoa he päätyisivät kylän putkaan. Kylän vanhimpien opetusten epäileminen oli rienausta, jota ei kauan sallittaisi. Kyläneuvostoa vaadittiin pidättämään pojat, ettei hulluus leviäsi muihinkin heikkolahjaisiin.

Mutta seuraavana yönä Usko ja Toivo olivat kadonneet. Olivat ottaneet suuret korit mukaansa ja häipyneet pimeään yöhön. Paljaiden jalkojen jäljet johtivat synkän metsän laitaan, joka oli kylän ja vuorten välissä. Se oli niiden pölhöjen loppu, sanoivat kyläläiset, eivätkä pahemmin surreet. Paitsi poikien vanha äiti. Hän itki yksin mökissään, eikä kukaan kyläläisistä halunnut lohduttaa hölmöläisten kasvattajaa.
Meni monta pävää ja monta yötä eikä äiti kuullut pojistaan mitään. Hän oli murheen murtama, koska pelkäsi, ettei näkisi rakkaita lapsiaan enää koskaan.

Kului vielä muutama yö ja muutama päivä…

Eräänä aamuna metsän reunan pensaikosta putkahti kaksi rättiväsyneeksi riutunutta ja naarmuille repeytynyttä hahmoa. Usko ja Toivo olivat palanneet. Ja heidän korinsa olivat täynnä villien mynttipuiden hedelmiä!

Kyläläiset ryntäsivät poikien luo. Jokainen halusi itselleen heti läjän mynttejä. Pojat hymyilivät hyväntahoisesti ja katsoivat korien tyhjenemistä. Kun jäljellä oli enää muutamia, Usko sanoi hädissään:

– Stop! Nämä loput me jo haluamme itsellemme ja äidille.

Kyläneuvoston puhemies astui esiin:

– Tyhmyyden lisäksi olette vielä ahneita. Ette te tarvitse noin monta. Ei ole reilua, jos teillä on enemmän. Antakaa suosiolla tänne, niin minä jaan ne oikeudenmukaisemmin. Ja niin puhemies jätti pojille vain kaksi mynttiä.

– Mutta voittehan te itsekin hakea… yritti Toivo.

– Mitä ihmettä? Minäkö lähtisin rämpimään vaaralliseen metsään ja jättäisin kyläläiset omiin hoteisiinsa? Pistikö herhiläinen metsässä päähäsi, kun tuollaisia höpiset? Puhemies ivasi.

– Jos joku muu sitten, me kerromme reitin…

– Kyllä se nyt on viisainta teidän palata heti takaisin metsään ja hakea lisää. Ette voi vaatia muita kyläläisiä uhmaamaan melko varmaa kuolemaa, näkeehän teistä, että matka on ollut vaarallinen.

Usko ja Toivo olivat paitsi tyhmiä, myös hyväsydämisiä. Niinpä he kääntyivät takaisin metsään tyhjine koreineen annettuaan ensin kaksi mynttiään puhemiehelle äidille vietäväksi.

Kului useita öitä ja useita päiviä. Puhemies ei muistanut viedä mynttejä poikien äidille, eikä halunnutkaan. Sen lisäksi, että vanhus oli kylän viisaat naurunalaiseksi tehneiden poikien synnyttäjä, hän oli nyt lisäksi vauraiden mynttimiesten äiti, koska pojillahan oli tiedossa villi mynttipuu. Sellaisten nousukasöykkäreiden kanssa ei puhemies halunnut seurustella.

Kului lisää öitä ja päiviä…

Eräänä aamuna metsän pusikosta putkahti esiin kaksinverroin naarmuuntuneet, rähjääntyneet ja umpiväsyneet veljekset. Ja korit olivat jälleen täynnä kiiltäviä villimynttejä. Sama kuhina alkoi korien ympärillä. Jokaisella suvulla oli tärkeä tarve, jonka vuoksi juuri heidän täytyi saada riittävästi mynttejä. Kun toinen kori oli jo tyhjä ja toisessa vain muutamia pohjalla, Usko toppuutteli kyläläisiä:

– Stop! Nämä jäävät meille. Olemme tehneet jo kaksi hengenvaarallista ja vaikeaa matkaa, joten pidämme ne itsellämme.

– Katsos poikia! puhemies huusi, taitaa siellä metsässä ahneus lisääntyä kerta kerran jälkeen. Tänne ne loput. Me osaamme kyllä jakaa ne tasapuolisemmin kuin tuollaiset ahnehtijat. Ja niin hän antoi pojille kolme mynttiä, sillä puhemies muisti, ettei ollut toimittanut äidille edellisiäkään.

Allapäin Usko ja Toivo lähtivät kohti kotiaan. Mennessään Toivo sanoi ehkä turhankin kovalla äänellä:

– Menkää itse hakemaan mynttejä. Niitä on vuorten toisella puolen vaikka kuinka paljon. Seuraatte vain jälkiämme.

Kyläläiset kiivastuivat:

– Mitä te ahneet pölhöt luulette olevanne meitä komentelemaan? Meillä on muutakin tekemistä, paljon tärkeämpää. Löysitte muutaman myntin ja kuvittelette jo meidän olevan käskyläisiänne. Me emme mene. Kunhan käytte mökillänne, niin TE menette taas uudelleen. Me tarvitsemme mynttejä ja koska teillä niitä näyttää riittävän, niin juuri te olette velvollisia niitä toimittamaan. Sitä sanotaan vastuun kantamiseksi.

Pojat olivat hiljaa. Kyllä he halusivat kantaa vastuuta, mutta se alkoi käydä jo liikaa voimille. Oli pakko päästä hetkeksi lepäämään. Mökistä, aivan ikkunan edestä, he löysivät äitinsä. Vanhus istui tuolissa. Hän oli varmaan koko ajan istunut siinä ja odottanut poikiaan. Äiti oli kuollut.

Seuraavana päivänä pojat ottivat korinsa ja lähtivät kohti metsän reunaa. Kyläläiset huusivat:

– Ottakaa velä kaksi lisäkoria mukaan, onhan teillä molemmilla kaksi kättä. Me odotamme, että täytätte velvollisuutenne. Tämä kylä on sentään kasvattanut teidät.

Usko sanoi hiljaa taakseen katsomatta:

– Äiti meidät kasvatti, ette te.

Sen jälkeen pojista ei ole kuultu mitään. He hävisivät iäksi metsän peittoon.

Nykyisin kylän vanhat viisaat miehet opettavat nuoremmille, että mynttejä on rajallinen määrä. Vain sen verran kuin oman puutarhan puut tuottavat. Siksi ne on jaettava tarkasti tasan. He kertovat myös opettavaista tarinaa kahdesta hölmöstä huijarista, jotka muka löysivät mynttejä vuorten takaa. Tosiasiassa he olivat varmaan varastaneet ne köyhemmiltä kyläläisiltä. Raapivat, veijarit, metsässä itsensä verille hämätäkseen. Esittivät varastetut myntit ominaan. Kaikkea se ahneus teettää. Onneksi lähtivät.

Jussi Juhani