Luin Hesarista paljastavan artikkelin kuinka Yhdysvalloissa pakolaiset työllistyvät nopeasti, yleensä jo muutamassa kuukaudessa! Veikkaisin, että suomalaisen vätyskaartin ensimmäinen reaktio uutiseen on: Väärin sammutettu! Toisena reaktiona kuulen korvissani: Riistoa!
Ja rasismihan tuo ilman muuta on.
Näillä asenteilla olemme kansakunta, jonka typeryyden voi ylittää vain oma tuleva typeryytemme.
Edellä vilahti jo kuvaava sana: vätys. Savossa se tarkoittaa vuppastelijaa, joka ei osaa päättää mistään eikä saa mitään aikaiseksi, mutta puhetta riittää. Vätyksellä on aina jokin tekosyy, joka estää tarttumasta toimeen: Jompikumpi pää on kipeänä (ylä tai ala). Nyt on aivan väärä hetki – niin kuin aina. Ei ehdi, koska mummon kissalle pitää hakea matokuuri. Ruuan päälle ramasee. Ei voi, kun ei vain voi…
Ja kukaan ei osaa tehdä tekemättömyydestään tärkeämpää kuin vätys. Hänellä on aikaa tarkastaa myös muiden tekemiset – ja puuttua niihin. Vätys on kaikkien alojen asiantuntija, eikä minkään.
Ennen vanhaan vätystelyn jalo taito oli lähinnä meidän savolaisten osaamisaluetta, mutta nyt se on levinnyt jo valtakunnalliseksi. Hallituksella alkaa pian olla lajissa musta vyö. Puhuu paljon, mutta ei tee mitään todellista. Heiluttelee käsiään neuvottomana kuin impotentti spermapankissa.
Ainoastaan vätyksellä on kontollaan velkaa enemmän kuin ikinä kykenee tienaamaan ja ainoastaan vätys odottaa muiden kustantavan elämänsä. Nyt koko kansakunta tekee niin. Velkamittari pyörii kuin kuusikymppisen twerkkaajan takamus. Ketään ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja työhön tarttumisen sijasta ammattiliitot uhkailevat niiden pysäyttämisellä. On ne kovia. Suojelevat pyytämättä kansakuntaa rasittumiselta. Ihan kuin Odinin soturit mummoja.
Pääkaupungin supervätyksille savolaisetninen vätys-sana ei tietenkään kelpaa, joten he puhuvat downsiftauksesta. Koko maa downshiftaa jo kahdeksatta vuotta peräjälkeen. Ja nyt joukkoon liittyi 30 000 uutta downshiftaajaa. Joten leppoisaa on tulevakin meno työrintamilla…
Miksipä ei, kun on taikaseinä, josta voi lappaa rahaa itselle ja tulokkaille.
Maahanmuuton kustannukset ovat yli miljardin vuodessa, vaikka lukua yritetään peitellä kaikin mahdollisin tavoin. Ja huom! Työllisyysaste juuri niillä etnisillä ryhmillä, joita pölähti maahan lisää, on ennestäänkin vain parikymmentä prosenttia, jos sitäkään. Siis heillä, jotka ovat seisoneet taikaseinään nojaten maassamme jo yli kymmenen vuotta!
Siis missä on se valtakunta, jonka varat riittävät siihen, että oma väen lisäksi myös vieraat viettävät ikuista luppoaikaa?
* * *
Olen maalta kotoisin. Minulla on siis maalaisjärkeä. Se on luonnonvara, joka katosi mm. vihervasemmistolta jo Koijärven aikoihin. Ehdotankin, että ensi hätään ryhdymme pesemään vaikka toistemme selkiä. Mutta sillä tavoin, ettei vaadita selänpesukorttia, pesuvettä ei tarvitse lähettää etukäteen VTT:lle tutkittavaksi, eikä pesupaikkaa käy tarkastamassa kahdeksan eri tarkastajaa. Ai niin, ja että ammattiliiton lobotomiset jästipäät pysyvät pesijöistä mahdollisimman kaukana.
Me riistäjät, yrittäjät siis, voisimme heti työllistää kymmeniä tuhansia kantasuomalaisia tai maahanmuuttajia – sama se – jos työhönottoa ja työtä sinänsä ei olisi jäykistetty miljoonalla säännöksellä ja tuhannella eri tarkastajakutaleella.
Teetin muutaman rakennusprojektin pari vuotta sitten. Työllistin niissä kymmeniä ihmisiä. Opin, miksi taikaseinä on parempi vaihtoehto. En rakenna enää koskaan mitään telkänpönttöä suurempaa tähän maahan, jos ei tyyli muutu. Sitä rumbaa ei vain jaksa, vaikka minulla on tanssinopettajan pätevyys.
Vanhan kerrostalon remontissa piti uhkapaksua betonista vessan seinää siirtää kahdeksan senttiä, että virtuaalinen pyörätuoli mahtuisi kääntymään. Rakennustarkastaja vaati. Entinen seinä purettiin ja uusi rakennettiin. Nyt se on kallein paskahuussi ikinä.
Palotarkastaja oli sitä mieltä, että rakennuksen varsinainen käyttötarkoitus on, että siihen voidaan rakentaa savunpoistoluukkuja. Puolimetriseen betoniin niitä tekee hitaasti. Tulivat kohtiin, jonne savu hakeutuu viimeiseksi. Ihan vain siksi, koska vieressä on sekä ikkuna että ovi. Asbestitarkastaja kävi kolme kertaa, vaikka talossa ei ollut tippakaan asbestia. Purkutyö piti silti tehdä asbestityönä.
Koska yleisissä tiloissa oli mikroaaltouuni ja jääkaappi, terveystarkastaja kävi tarkastamassa niiden kunnon. Yhden vaivaisen metallisen ovenkarmin asentajalla piti olla voimassa oleva tulityökortti. Tyypillä ei ollut, vaikka oli tehnyt alan hommia kolmekymmentä vuotta. Piti hankkia toinen.
Sähkötarkastaja tarkasti sähköliitännät ja käski poistaa kaapelin, joka ei ollut kummastakaan päästä kiinni missään. Oli unohtunut siihen edelliseltä rakentajalta viisikymmentä vuotta sitten. Oli monella mutkalla se kaapeli – ja tiukassa. Ajattelin kehystää sen joskus, kunhan toivun.
Palo-ovet, jotka olivat palvelleet moitteetta nekin jo viisikymmentä vuotta ilman huomautuksia, piti varustaa magneettilaukaisijoilla. Sillekin kymppitonnille olisin keksinyt muuta käyttöä. Antanut vaikka Kuopion ruoka-apu ry:lle. Siellä jonossa seisoo tolkun miehiä varmaan vain siksi, että heiltä puuttuu tulityö-, katutyö-, ensiapu- ja traktorinajokortit (linkki)
Projektista vielä…
Joku tietenkin valitti homeesta. Niin aina. Ei ollut. Mutta kolme eri tarkastajaa mittaili sitä. Rauha heidän ajat sitten sammuneelle aivotoiminnalleen.
Ai niin. Kun se asbestitarkastaja oli käynyt jo kaksi kertaa eikä löytänyt asbestia, niin joku aliurakoitsijan työntekijä ei sitä uskonut. Pani perseet penkkiin. Tarkastaja kävi kolmannen kerran, eikä löytänyt vieläkään. Minä luovutin ja teetin asbestityönä, ettei pieneltä työmaaltani alkaisi valtakunnallinen tukilakko.
Toiminta tiloissa alkoi. Viikon kuluttua olin naapurikaupungissa viemässä vanhaa äitiäni ensimmäistä kertaa dementiakotiin. Häntä jännitti ja minua suretti. Puhelin soi. Palotarkastaja soitti. Yksi vaaterekki oli kuulemma hätäuloskäynnin kohdalla. Se oli irtonainen rekki. Painoi noin kilon. Lupasin voipuneena ajaa siirtämään rekin heti, kun saan äidin kyydistä.
Matkaa oli sata kolmekymmentä kilometriä. Ajoin tutkaan. Nopeuteni oli satasen alueella 124 km/h. Kun vähennettiin kolmen kilometrin virhe, jäljelle jäi vielä 121 km/h. Sain reilusti yli tonnin sakot, rikas riistäjä kun olen. Sakon kirjoittanut poliisi pahoitteli: ”Voi harmi! Jos olisi jäänyt tasan sataan kahteen kymppiin, niin olisit selvinnyt 120 euron rikesakolla. Yksi vaivainen kilometri maksoi sinulle tonnin. Voi harmi!”
En ole ikinä kuullut niin epäaitoa pahoittelua. Vahingonilon olisi voinut napata haavilla purkkiin, niin paksua se oli. Harmi kun en niin tehnyt. Se purkki sisältäisi näytteen suomalaisluonteesta tyypillisimmillään.
Jussi Juhani