Kirjoitin edellisessä blogissani pilleristä. Siitä, josta te muut ette kirjoita. Sellaisesta, jota te nuoremmat ette uskalla edes loppuun saakka ajatella. Pilleristä, joka on tabu – koska se paljastaa, että joskus kuolemme. Jokainen. Eikä kukaan haluaisi. Koskaan.
Palataan pilleriin. Haluaisin siis varmuuden siitä, että joku lääkäri kirjoittaa pyynnöstäni reseptin, jolla saan riittävän stydin pillerin. Sellaisen, jonka nieltyäni en enää herää. Stop stop, älkää! Olen täynnä elämää. Suunnitelmia, virtaa, vitaliteettia… kaikkea reilusti enemmän kuin suurimmalla osalla teistä. En siis haudo itsemurhaa. Pilleriasiassa ei ole siitä kyse.
Se pilleri olisi yhteiskunnan rakkaudellinen vakuutus, että saan lähteä koska haluan. Arvokkaasti ja kivuttomasti. Että saan itse valita kärsinkö vai en sitten kun hetki tulee. Jos yhteiskunta lahjoittaisi minulle oikeuden pilleriin ja lääkäri suostuisi sen kirjoittamaan, arvostaisin lahjaa jalona ja kauniina eleenä. Oikein käsitetyn humaanisuuden luonnollisena lopputulemana.
Jos yhteiskunta muodostuisi ihmistä, jotka edes jollakin tavoin ymmärtäisivät, mistä tässä kaikessa on kyse, meille jokaiselle suotaisiin pilleri. Nyt ei suoda kenellekään, koska kuolemanpelkoiset raukat johtavat tätä maata. Moraaliselta ymmärrykseltään vajavaiset narrit.
He pitävät humaanimpana makuuttaa ihmistä vuodesta toiseen omissa ulosteissaan kuin päästää hänet menemään. He puhuvat palliatiivisesta hoidosta ja unohtavat kertoa, että usein se on vain hidasta tappamista. Syvimpään harhaan ajautuneet puhuvat jopa Jumalan tahdosta. Heidän jumalansa tahtoo, että ihmismato kouristelee makuualustallaan muutaman vuoden ennen kuin tukehtuu omaan kieleensä.
Pilleristä he eivät puhu.
Vaikka juuri siitä heidän pitäisi puhua. Ja meidän kaikkien. Todellisesta armosta ja oikein ymmärretystä lähimmäisenrakkaudesta. Arvokkaaseen ihmisyyteen pitää kuulua oikeus itse valita kuolintapansa ja aikansa. Jos se puuttuu ihmisoikeuksien luettelosta, muutkin kohdat jäävät vajaiksi. Se on vain pelkurien luettelo.
Kyse on perustavaa laatua olevasta oikeudesta ja mahdollisuudesta. Ei sen kummemmasta. Se ei johda natsien kuolemanleireihin. Päätös olisi jokaisen oma: Haluaako vuosiksi vaippoihin vai olemattomuuden keveyteen. Siihen minulla ei ole vastausta valmiina kuka voisi päättää toisen puolesta. Lääketieteen ammattilaisista ja omaisista muodostettu ryhmä?
Olen aivan varma, että mikäli olisi mahdollisuus, pillerin valitsisi huomattavasti suurempi joukko kuin pelkurit osaisivat ennakoida. Mikä määrä turhaa kärsimystä maailmasta vähenisikään. Ja miten lohdullista olisi etukäteen tietää, että minulla on olemassa toinenkin hyväksytty vaihtoehto vuodesta toiseen jatkuvan kärsimyksen sijaan.
Mutta ei. Tunnen ihmisluonnon. Suurin osa ei edes suostu ajattelemaan pilleriä – tai kuolemaa ylipäätään – omakohtaisena asiana, saati puhumaan siitä. Kutsukaa te muut sitä miksi hyvänsä, minä kutsun sitä termillä, mitä se oikeasti on: pelkuruus.
Pilleri. Miten kivutonta. Miten kätevää. Miten armeliasta. Oikeastaan haluaisin sen itselleni jo nyt. Kantaisin sitä kuin aarretta mukanani ja säilyttäisin huolellisesti annettujen ohjeiden mukaisesti. Hankkisin sille tarvittaessa vaikka kassakaapin. Avaisin rasian yön hiljaisina hetkinä ja ihailisin sen edustamaa loputonta kauneutta ja ylevää rauhaa. Se olisi aarteistani kallisarvoisin.
Jussi Juhani
PS. Scanria Oy on kustantanut kirjan, joka kertoo tositarinan pilleristä. Kuinka eräs jalosieluinen mies antoi sen lopulta vaimolleen. Derek Humphry, Jeanin valinta ”Elän mieluummin lyhemmän elämän ja kuolen omilla ehdoillani.”