[easy-social-share ukey=”1549875790″] Jotenkin en saa itseäni hirveästi kiihottumaan Husun rasismivalehtelusta. On jo niin maan tapa. Mutta menköön, pakkohan tuollaisesta on jotain väkertää. Luulevat muuten, etten enää jaksa, tai ei seiso, tai jotain. Määrätyt tyypit – varsinkin pääkaupunkiseudulla – näkevät mielikuvitusrasismia vähän kaikkialla. Ovat nähneet jo parikymmentä vuotta. Raportoivat siitä säännöllisesti…

[easy-social-share ukey=”1549875790″] Eräs ystäväni, tanssinopettaja hänkin, on omasta mielestään maailman suvaitsevaisin ihminen. Ikään kuin tanssiva Husu Hussein. Kyynisten blogitekstieni vuoksi hän pitää minua epäilyttävänä. Jopa rasistina. Itse hän, maailmansyleilijä kun on, hyväksyy kuulemma kaikki kulttuurit, kaikki ihmiset ja kaikki uskonnot. Ainoa mitä hän inhoaa, on kirjoitusvirheet nettikommenteissa, omistaan poikkeavat mielipiteet…

Luin liudan dokumentteja, joissa toimittajat panivat itsensä likoon tutkiakseen jotakin ilmiötä perin juurin. Eräs söi kaksi kuukautta pelkkiä hampurilaisia. Toinen asui viikon kodittomana Lontoon kaduilla. Yksi pukeutui burkhaan. Moisesta kansalaisrohkeudesta kiihottuneena tein kokeen, jossa vein kaiken vielä pitemmälle, inhimillisen sietokyvyn äärirajoille. Elin päivän kuplassa. Edistyksellisenä, tiedostavana, suvaitsevana ja sukupuolineutraalina kulttuuripersoonana. Ohessa…

Se oli sitten suuri isänmaallinen päivä! Kaikki vastustivat kaikkea. Helsingissä oli mielenosoituksia viittä eri asiaa vastaan, Kuopiossakin muutama, joista yhteen osallistuin ihan kybällä. Olen liikuttunut omasta kansalaisrohkeudestani, niin kuin kaikki muutkin. Paha on kerralla taiottu kadoksiin. Maanantaina menen töihin ilman pelkoa, että joku wannabe-natsi potkii minut hengiltä tai anarkisti polttaa…